Väliaika ja kuinka sen aion käyttää

Minulle on jäänyt mieleen eräskin lukion aikainen filosofian tunti, jossa pohdittiin muistaakseni etiikkaa ja maailmankuvaa antiikin filosofian käsitteiden kautta: oletko elämänasenteeltasi onnellisuuden (eudaimonisti) tai nautinnon (hedonisti) tavoittelija vai velvollisuuseetikko. Suurin osa luokasta koki itsensä eudaimonisteiksi, muutama tunnustautui hedonistiksi, mutta muistaakseni itse vastasin olevani "tällä hetkellä velvollisuuseetikko". Sellaista lukiolaisen elämä kenties sillä hetkellä olikin: elämä rytmittyi koeviikkojen mukaan, yo-kokeet olivat koko ajan tähtäimessä ja mielen päällä ja elämä sen vuoksi aika suorituskeskeistä. Suorituskeskeinen elämänvaihe vaikutti myös vapaa-aikaan ja erityisesti taiteelliset harrastukset tuntuivat näivettyvän hiljalleen - yliopistossa olessa niitä tuskin enää olikaan.

Nyt pohtiessani tätä filosofian tunnin kysymystä uudelleen voin onneksi jo sanoa siirtyneeni toteuttamaan velvollisuuksien sijaan eudaimonistin näkemyksiä: pyrin pitkällä tähtäimellä tulemaan onnelliseksi, en tavoittele hedonistin tapaan nopeita tuloksia ja hetken huumaa, vaan työskentelen oman kehitykseni ja tyytyväisyyteni eteen, pyrkien ottamaan huomioon muiden ihmisten toiveet. En myöskään elä velvollisuuseetikon lailla toisten - ihmisten, valtion, uskonnon jne. - kohtuuttomien toiveiden mukaan oman onneni kustannuksella. Kenties  elämänasenteen muutokseen vaikuttaa se, että tutkinnot on nyt (ainakin hetkeksi) suoritettu eikä samaa suoritusmentaliteettia kannata siirtää nykyiseen elämään. Suorittamisesta ehtii nauttia myöhemminkin työelämässä tai mahdollisten jatko-opintojen muodossa. Toisaalta suorittajuus on elämäntilanteesta riippumaton luonteenpiirre, josta tuskin kokonaan pääsee eroon; se on ikuista kiirettä seuraavaan pisteeseen ja pakonomaista tarvetta kehittyä jatkuvasti. Jaottelu eudaimonisteihin, hedonisteihin ja velvollisuuseetikoihin on tietysti keinotekoinen, ja toisaalta: tavoitteleehan "hedonistikin" onnellisuutta, omalla tavallaan.

Opintojen jälkeinen elämä olisi hyvä pyhittää edes hetkeksi aikaa omilta tuntuvien asioiden löytämiseen, maailmaan tutustumiseen, hyville kirjoille ja kiireettömille keskusteluille ennen seuraavaa etappia. Kiireettä. Olisi hyvä muistaa, että ne "ylimääräiset" ja joskus päämäärättömiltä tuntuvat asiat elämässä - kuten ikuisuuden kestävät käsityöprojektit tai sunnuntaikävelyt - voivat olla jaksamisen ja kehityksen kannalta kaikkein tärkeimpiä. Tämän ajatuksen kunniaksi aion tänään neuloa oikein h i t a a s t i  monta viikkoa kesken olleiden lapasten viimeisen silauksen, eli oikean käden peukalon, paikoilleen... tai ehkä en teekään niitä valmiiksi vaan aloitan villasukat :)

Tutkimustyön ja cocktailtilaisuuksien paikka? Museoajatuksia.

Museot ovat olleet viimeisen puolen vuoden ajan paljon mielen päällä, sillä olen ollut valmistumisestani lähtien museossa työelämävalmennuksessa. Käytännön työssä olen saanut uudenlaisia näkökulmia asioihin, joihin tutustuin aiemmin museologian perusopintojen kautta: museon arki ja museon toiminta-alueiden laaja skaala ovat tulleet tutummiksi. Lisäksi olen sekä vapaa-ajallani että työn puolesta käynyt museoissa tämän vuoden aikana varmaan useammin kuin viimeisen viiden vuoden sisällä. Tunnustan: en ole koskaan ollut kovin ahkera museokävijä, olen ehkä enemmän museotyöntekijä, museologi - minua kiinnostavat museoiden taustalla vaikuttavat prosessit. Opin paremmin lukemalla kirjoja ja kuuntelemalla luentoja; sen sijaan kärsivällisyyteni ei useinkaan riitä tiedon omaksumiseen (=pitkien tekstien lukemiseen) museossa. Museoista haen elämyksiä, elävöitettyä historiaa, hyviä opastuksia sekä erityisesti silmänruokaa ja estetiikkaa.

Ja mitä niihin museon taustalla vaikuttaviin prosesseihin tulee, kulttuuriperintö tuntuu aina vain kiinnostavammalta aihealueelta - vaikka en koskaan päätyisi varsinaiseksi kokoelmatyön asiantuntijaksi, olen valtavan kiinnostunut museosta erityisesti muistiorganisaationa ja menneisyyden säilyttäjänä. Myös itseäni erityisesti kiinnostavaa kerrontaa ja kertomuksia esiintyy museoissa monessa muodossa, esimerkiksi museokäyntien yhteydessä: näyttelyt, opastukset ja museoesineet muistuttavat ihmisiä asioista ja kannustavat keskustelemaan. Hyvä näyttelykin voi (ja sen tulisikin?) olla kertomus itsessään. Museoissa työskentelee eri taustaisia ihmisiä, minkä olen kokenut rikkautena ja ehkäpä jopa elinehtona tietyntyyppisille museoille: perinnetieteilijät, (taide)historioitsijat ja konservaattorit eivät välttämättä omista esimerkiksi graafikon taitoja. Viime viikkoina olen pohdiskellut kahta museokenttää koskevaa kysymystä: ensinnäkin museoiden rooleja ja roolien moninaisuutta ja toisekseen tutkimuksen roolia museoissa.

Museoilla - ainakin niillä isommilla - on usein kaksi haastavaa roolia: viranomais- tai asiantuntijarooli substanssiosaamisen kautta sekä rooli kulttuurin ja hyvinvoinnin edistäjänä yleisötyönsä kautta. Museoiden yhteiskunnallinen tehtävä voidaan jakaa neljään sektoriin: tallennustyöhön, tieteelliseen työhön, opetus- ja palvelutoimintaan sekä elämysten tuotantoon (ks. Heinonen & Lahti 1988, 315). Vastaavasti museoiden kohderyhmätkin ovat yleisesti ottaen melkoisen laajoja: asiakaskunta voi koostua sekä koululaisista, eläkeläisistä että museon edustaman alan (kulttuurihistoria, luonnontieteet, taide) eri-ikäisistä asiantuntijoista ja harrastajista.

Museot palvelevat eri-ikäisiä (Kansallismuseo).

Erityisesti olen kiinnostunut museoiden tieteellisestä roolista. Voisivatko museot olla nykyistä suuremmassa määrin vuorovaikutuksessa tiedemaailman kanssa olemalla oman aihepiirinsä tieteellisiä kirjastoja, arkistoja (materiaalipankkeja) ja asiantuntijoita? Esimerkiksi opinnäytetöiden aiheita pohtiessani aikoinaan en oikeastaan edes tullut ajatelleeksi, että voisin löytää materiaalia tai tutkimusaiheen museoista. Arkistot ja kirjastot olivat ensisijaisia kohteita, joista olisin lähtenyt/lähdin aineistoja hakemaan. Tietysti (kulttuurihistorialliset) museot ovat ehkä luonnollisia aineistojen aarreaittoja museologeille ja etnologeille, jotka useammin perehtyvät varsinaisesti ja kirjaimellisesti esineelliseen kulttuuriin. Folkloristien aineistot ovat sen sijaan perinteisesti ja yleistäen sijainneet arkistoissa kirjoitettuna ja nauhoitettuna puheena. Mutta miten paljon esimerkiksi biologit käyttävät luonnontieteellisten museoiden kokoelmia ja aineistoja tutkimuksissaan? Vai käyttävätkö lainkaan?

Syyskuussa 2012 julkaistussa OKM:n Valtakunnalliset erikoismuseot -selvityksessä (s. 44) ainakin esitetään seuraavaa liittyen museoiden tutkimustyöhön:

Museon aineistojen tulisi olla tutkijoiden ahkerassa käytössä ja museon pitäisi tukea myös opinnäytteiden tekijöitä hyödyntämään museoiden kokoelmia. Lisäksi museoilla voi olla aktiivinen rooli tutkimusprojektien käynnistämisessä sekä julkaisutoiminnassa. Tieteen maailma on voimakkaasti verkostoitunut ja museoiden tulisi tehdä yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa mahdollisuuksien mukaan.

Kokemukseni museokentällä on vielä sen verran vähäistä ja rajoittunutta, etten osaa sanoa, miten hyvin tämä tällä hetkellä toteutuu, tai ylipäätään millaisia resursseja tieteelliseen ja tutkimukselliseen (yhteis)työhön museoissa realistisesti edes on.

Mutta mikä sitten on museon ensisijainen tehtävä? Mitä (ja miten) museossa saa tehdä? Esimerkiksi Museologian perusteet -teoksessa (Heinonen & Lahti 1988, 319) pohditaan historismia ja folklorismia museoiden mahdollisuutena ja erityisesti ongelmana. Minun on aivan pakko lisätä katkelma tähän, sillä se herättää melkoisesti ajatuksia:  

Kymmenet paikallismuseot ovat joutuneet historismin ja folklorismin uhreiksi ja toimivat etupäässä seuranäytelmien ja kansantanssiesitysten kulisseina ja rekvisiittavarastoina. Suurella vaivalla pystytetyt ja sisustetut päärakennukset ovat joutuneet alentumaan harrastajanäytelijöiden pukuhuoneiksi. - - Monin paikoin museot unohtivat perimmäisen tarkoituksensa ja niistä tuli yhteisiä kulttuuritiloja, jotka tarjosivat miellyttävät puitteet mille tahansa tilaisuudelle. Monet päättäjät kuvittelevat kai vieläkin, että museoita pidetään yllä sen tähden, että kunnalla on arvokkaasti sisustettu paikka, jossa järjestää cocktailtilaisuuksia.

Tätä katkelmaa olisi hyvä pohtia esimerkiksi yhdistysten ylläpitämien paikallismuseoiden ja toisaalta valtion erikoismuseoiden näkökulmasta - museoita on hyvin erilaisia ja siten se, millainen toiminta mihinkin sopii on aika tapauskohtaista. Tietysti pääsanoma - erittäin tärkeä sellainen - tekstissä on se, että museoiden tallennus-, säilytys-, tutkimus- ja pedagogisia vastuita ei pitäisi unohtaa. Tuo vuonna 1988 kirjoitettu tekstinpätkä on ajankohtainen myös tällä hetkellä: museoiden ei tule missään tapauksessa supistua pelkiksi gallerioiksi, joissa museoammatillinen henkilökunta ja tieteellinen toiminta on vähennetty  kustannustehokkaasti minimiin. Elämysten tuottaminen tulkoon sitä pohjustavan tieteellisen ja asiantuntijatyön tuloksena.


Lisää aiheesta ja hieman sen vierestä:

• Kaisa Vähähyyppä, Menneisyyden ote. älykästyö.fi, 26.9.2011.

• Outi Hupaniitty, Sähköistyvä kulttuuriperintö muuttaa historiankirjoitusta. Ennen ja nyt, 13.4.2011.

• Pertti Anttonen, Kulttuurin, perinteen ja perinnön kysymyksiä (pdf). Elore vol. 16, 1/2009.

Lähteet:

• Jouko Heinonen & Markku Lahti 1988: Museologian perusteet. Suomen museoliitto.

• Opetus- ja kulttuuriministeriö, Valtakunnalliset erikoismuseot. Selvitys erikoismuseojärjestelmän tilasta ja tulevaisuudesta. OKM, 7.9.2012.

Edit 29.4.2013: Selkeytetty lainauksia ja viitteitä.