Eräs asia, jonka olen sisäistänyt erityisesti opintojen jälkeisessä työelämässä: kulttuurin- ja perinteentutkijana oleminen on paljolti dialogia.
Työ on täynnä vuoropuhelua eri tasoilla. Dialogia voidaan käydä tiedeyhteisön sisällä tai työkavereiden, asiakkaiden, asiantuntijoiden, esineiden ja tekstien kanssa. Tällä hetkellä yhdistyshistoriikin kirjoittajana vuoropuhelu on käynnissä paitsi minun ja menneisyyden ihmisten välillä, myös minun ja nykyisten yhdistysaktiivien kesken. Historiikin valmistuttua se toimii - toivon mukaan - vuoropuhelun virittäjänä yhdistyksen ja julkaisun lukijan välillä. Työ ei ole vain "kylmien faktojen" kanssa työskentelyä, vaan siinä on aina kyse ihmisestä - merkityksestä. Näin myös museotyössä, jossa näennäinen esinekeskeisyys pitää sisällään aina inhimillisen lähtökohdan: kenelle tämä esine on kuulunut? Mitä tämä esine merkitsee meille nyt? Museotyö on laajasti ajateltuna myös nimenomaan asiakastyötä ja siinä mielessä dialogista. Museot ovat olemassa ihmistä varten.
Tämä on kai se humanistisen työn ydin, mikä ei aikanaan tenttikirjaan uppoutuneelle tai gradunsa parissa yksin puurtavalle, aloittelevalle kulttuurintutkijalle vielä ollut niin selvää. Tietysti merkitysten ja inhimillisen kokemuksen etsimiseen kouliutui yliopistossakin, mutta työelämään siirtyessä oman alan humanistisuuden kokee monipuolisemmin ja konkreettisemmin. Tämä on todella työskentelyä ihmisten parissa, inhimillisten ketjujen ja siltojen hahmottamista menneestä nykyiseen. Ja mikä parasta: dialogi antaa työn tekijälle kokemuksen työn merkityksellisyydestä.
