Suunnittelin laajaa blogitekstiä folkloristiikasta tieteenalana, mutta lopulta uppouduin lukemaan vanhaa pääsykoekirjaani, Leea Virtasen teosta Suomalainen kansanperinne (1988). Lähdekirjoja oli mielessä useampi, mutta suorastaan unohduin tähän ensimmäiseksi avaamaani kirjaan, sillä suurin osa tästä tekstistä oli muotoutunut jo päästyäni kirjan sivulle 13. On kai totuttauduttava blogitekstin ja (tieteellisen) esseen eroihin; blogiteksti on pieni sirpale suuresta kokonaisuudesta, tiivistys ja näkökulma jostakin/johonkin. Jos kandidaatintutkielman tai gradun aiheen ja aineiston rajaaminen voi olla vaikeaa, niin entäpäs kun on kyseessä 1-2 liuskan mittainen blogiteksti... Blogitekstissä on vaikea olla tyhjentävä, vaikka niin kovasti haluaisikin - ehkä blogia itsessään on ajateltava yhtenä suurena esseenä, joka koostuu näistä sirpalemaisista merkinnöistä.
No joka tapauksessa, menen nyt varsinaiseen asiaan eli hajanaisiin pohdintoihini folkloristiikasta. Vilkuilin myös Alan Dundesin toimittamaa The Study of Folklore-teosta (1965), jossa on C. W. von Sydowin artikkeli Folktale Studies and Philology: Some Points of View. Von Sydow on tarkastellut folkloren leviämistä ja esittänyt, että on perinteenkantajia, jotka ovat joko passiivisia (välittävät oppimaansa sellaisenaan) tai aktiivisia (tuottavat uutta). Folkloristiikka on - tai oli aikoinaan - siis tietynlaista kertomusten arkeologiaa: suullisen perinteen leviämistä ja muuntelua jäljitetään, ja kaivellaan suullisten esitysten juuria mm. kielen kautta.
Von Sydow on määritellyt 1940-luvulla kansanperinteentutkimusta näin:
[kansanperinteentutkimus käsittelee] kansan suullista uskoon, tapaan ja runouteen kuuluvaa perinnettä, perinteen elämää, syntyä ja kehitystä, sen periytymistä ja leviämistä sekä kansan tapaa ajatella" (Virtanen 1988, 10).
Folkloristiikassa tarkastellaan myös arvoja ja kulttuurisia käsityksiä, mikä tavallaan antaa tutkimusalalle yhteiskuntatieteellisenkin sävyn (Virtanen 1988, 11); esimerkiksi oma graduni sivusi sosiologiaa ja humanistista maantiedettä, kun tarkastelin ihmisten kokemuksia asuinpaikastaan. Folkloristiikan voi tietysti nähdä lähenevän myös kielen tutkimusta, sillä se tarkastelee kielen käyttöä: juoruja, huumoria ja pilailua, tarinoita ja satuja, ylipäätään kielen käyttöä ja kerrontaa eri tilanteissa. Eri maissa folkloristiikassa on erilaisia painotuksia, ja folkloristiikan suhde esim. etnologiaan ja antropologiaan on erilainen vaikkapa Pohjois-Amerikassa ja Pohjoismaiden kesken. Suomessa erityisesti kansanrunouden tutkimus (verrattuna muihin kansankulttuurin muotoihin) on ollut merkittävä painopiste folkloristiikassa; suomalaista ja vertailevaa kansanrunoudentutkimusta (folkloristiikkaa) on opetettu Helsingin yliopistossa vuodesta 1888 lähtien. (Virtanen 1988, 11-12.)
Leea Virtanen avaa teoksessaan kansanrunouden tutkimuksen ja kansanperinteen termejä, joita en oikeastaan sitten ensimmäisen opiskeluvuoden ole juuri ajattelut - niistä on tullut jotenkin itsestään selviä, vaikka eivät ne sitä ole. Kansa kansanrunoudessa tai -perinteessä merkitsee jotakin ihmisten muodostamaa - menneisyyteen sijoittuvaa tai nykyistä - ryhmää, yhteisöä, verkostoa, joka luo omaa kulttuuriaan; runous ja perinne ovat niinikään laajempia käsitteitä, joilla viitataan ihmisryhmien yhteisöllisiin ilmauksiin (Virtanen 1988, 10-11). Kansa voi olla nenetsit, porilaiset, kalastajakylän naisväestö, teollisuusyrityksen työpaikkaporukka... ja perinne on se kulttuuri, maailmankuva tai yhteisöllinen toiminta, jonka he jakavat.
Suomalainen kansanperinne -teoksen kirjoittamishetkellä 1980-luvun lopulla on folkloren opettamista luonnehdittu "folkloresta tietoiseksi tulemiseksi", millä tarkoitetaan prosessia jossa tuleva tutkija (opiskeilja) "tulee tietoiseksi folkloren luonteesta, sen haarautumista ja ilmenemismuodoista ja tämä tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle; tämä taas voi avata silmämme uudella tavalla inhimillisen elämän ja kulttuurin elinvoimaisille ulottuvuuksille" (Virtanen 1988, 13). Kuulostaa vähän monimutkaiselta, ehkä sen voisi todeta yksinkertaisemmin näin: folkloristiikan opinnot herkistävät havainnoimaan maailmaa tietystä näkökulmasta. Opinnot antavat raamit, eväät, välineet nähdä ja ymmärtää ihmisen kulttuuria. Tai oikeastaan, ainakin omalla kohdallani, kyse on paljon voimakkaammasta maailmankatsomuksen ja käsityskyvyn avartumisesta kuin vain "herkistymisestä", kyse on enemmänkin kokonaisen maailmankuvan muotoutumisesta: katselen maailmaa väistämättä kulttuurintutkijana. Se, mitä olen oppinut, ei voi olla vaikuttamatta myös jokapäiväisessä elämässäni ja arjessani, siis kuten Virtanen edellä totesi, "tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle". Ehkä kyse voi olla jostakin samantapaisesta kuin luonnontieteiden, kuten fyysiikan tai biologian, opiskelijan alati kasvava käsityskyky häntä ympäröivästä maailmasta, sen rakenteesta ja ilmiöistä.
Lähteet
- Dundes, Alan 1965 (ed.): The Study of Folklore. Eaglewood Cliffs, N.J.: Prentice-Hall.
- Virtanen, Leea 1988: Suomalainen kansanperinne. Helsinki: SKS.
