Henkilöhistorioita, historiaa henkilöiden kautta...

Luettuja:

• Hannele Klemettilä: Ritari siniparta: Gilles de Rais'n tarina (2005)
  

• Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty (2003)
  

• Peter Englund: Kuningatar Kristiina. Elämäkerta (2007)
  

• Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä (2009)

• Rakel Liehu: Helene (2003)

Olen lukenut viimeisen viiden kuukauden aikana erityylisiä elämäkertoja ja henkilöhistorioita, oikeastaan yhden per kuukausi. En suunnitelmallisesti, vaan enemmänkin sattumalta. Jokainen teos on sekä muodoltaan että aiheeltaan aivan erilainen.

Klemettilän Ritari Siniparta - Gilles de Rais’n tarina minun oli pitänyt lukea jo muutaman vuoden ajan, mutta sain sen vihdoin loppuvuodesta 2011 luettavakseni. Erityisesti innostuin kirjaa lukiessa siitä, miten aivan toisella tavalla voi henkilöhistorian kautta oppia tuntemaan jotakin aikakautta ja ajan maailmankuvaa (mentaliteettia) - minulla on aina ollut ongelmana historian tapahtumien jäsentäminen ja muistaminen, ellen voi liittää niitä johonkin yksityiskohtaan (kuten tiettyyn henkilöön), jonka kautta hahmotan kokonaisuutta. Klemettilän kirja oli toki muutenkin mielenkiintoinen. Seuraavaksi luin Cornwellin Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty, jossa minua häiritsee tuo suomennetun otsikon tökkivä muoto, ja Peter Englundin Kuningatar Kristiina. Elämäkerta -teoksen. Joista ei kyllä löydy kauheasti yhtymäkohtia: ensinnä mainittu on "viihteellinen", joskin ihan kiinnostava 1800-luvun englantilaista yhteiskuntaa kivasti valottava teos, toinen puolestaan varsinaisesti tietokirja, lyhyt elämäkerta. Suurin anti näissäkin kirjoissa oli minulle kunkin ajan, 1600-luvun ja 1800-luvun Euroopan tapahtumiin ja maailmankuvaan tutustuminen.

Sen sijaan Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä on kirja, josta nautin enemmänkin sen hienon kielen ja kerronnan kuin tiedollisen annin vuoksi. Koko teoksen idea ja toteuttamistapa - esseeromaani - kiehtoo minua: Mazzarella kertoo tarinan vanhan Topeliuksen suulla, kuvaa hänen tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaansa yhden talvipäivän ajan, sekä konkreettisia jokapäiväisiä vaivoja ja ärtymyksenkohteita että pohdintaa eletystä elämästä ja ihmissuhteista. Toisin kuin edellä mainitsemani henkilöhistoriat, jotka pysyvät etäällä kohteestaan. Näin teosta kuvataan kirja-arviossa HS.fi:ssä (5.7.2009):

Ei kaipuuta, ei surua kuvaa yhtä joulunaluspäivää Topeliuksen kotona Sipoon Koivuniemessä. Se seuraa ikääntyneen suurmiehen huolekkaita ja katkonaisia ajatuksia, jotka vaeltavat rakkaudesta kuolemaan, muistoihin, ideoista arkipäivän vaivalloisuuteen. Teos liikkuu henkilöhistorian ja kaunokirjallisuuden välisellä katvealueella. Se kuvaa päähenkilön sisäistä todellisuutta, josta historiantutkimuksen menetelmillä ei saisi otetta.

Tällä hetkellä minulla on iltalukemisena Runeberg-palkittu, tiiliskivimäinen Rakel Liehun Helene, minä-muotoinen ja ilmaisultaan aika ilmavan runollinen teos Helene Schjerfbeckin elämästä, jossa kerronta etenee eri elämänvaiheiden kuvausten vuoropuheluna. Totuttuani Liehun ilmaisutapaan (jonka vuoksi meinasin aluksi jättää kirjan kesken) jäin koukkuun ja kirja loppuu pian... Kirja toimii varmasti hyvänä johdantona kesäkuussa avautuvalle Ateneumin Schjerfbeck-näyttelylle, jossa toivottavasti tulee käytyä syksyyn mennessä.

Seuraavaksi olisikin sitten vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Black Sabbath -kitaristi Tony Iommin (oma)elämäkerta Iron Man: My Journey through Heaven and Hell with Black Sabbath (2011). 

(kuva täältä)

Kulttuuriperintö, kotiseutu, paikallisuus... ajatuksia museologiaseminaarista

Seurasin tänään Diaario ry:n valtakunnallista museologiaseminaaria, Rakkaudesta kulttuuriperintöön! - paikallismuseoiden arvo ja asema Suomessa, viihtyisässä Seminarium-rakennuksen salissa Jyväskylän yliopistolla. Ajattelin oppimispäiväkirjamaisesti hieman koota päivän aikana heränneitä ajatuksia ja nostaa esiin niitä hieman yllättävältäkin tuntuvia yhteyksiä, joita seminaarin puheenvuorojen ja oman graduni aiheiden välillä on.

Kotiseutuliiton Lassi Saressalo ja Kirsi Moisander nostivat esitelmässään Kuntamuutokset ja kotiseutu(museo)työ esiin mm. kysymyksiä siitä, kuka omistaa kunnan tai mikä kunta edes on - onko kukaan "nähnyt kuntaa", miltä kunta näyttää? Miten paikallisuuden rajat voidaan määritellä ja kuka ne määrittää? Kysymyksillä heräteltiin pohtimaan esimerkiksi sitä, miten paikallisuutta esitetään toisille ja itselle. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat joutuvat yleensä selventämään tarkemmin, mistä ovat kotoisin - mikä omalle kotiseudulle on ominaista, mitä siellä tehdään, miltä siellä näyttää, millaisia ihmisiä siellä asuu. Saman asian äärellä ovat paikallismuseot: ne kertovat meille itsestämme ja muille "meistä", paikallisista ihmisistä, historiasta ja elämästä, esineistönsä kautta. 

Saressalo mainitsi sen, miten 1970-luvulla folkloristiikkaa ei (eikä varmaan vieläkään) pidetty museoaineena, koska se ei tutki esineitä vaan henkistä perintöä. Folkloristeja kiinnostavat kuitenkin kertomukset, ja kertomusten välittämisestähän esineiden näytteille asettamisessa - ja itse museoissa - on pohjimmiltaan kyse. (Paikallis)museo laittaa (parhaimmillaan) esineet kertomaan meille menneisyydestä - etiketein, oppaan äänellä, havainnollistavien interiöörien avulla jne.

Graduni liittyi sillä tavalla läheisesti kuntamuutoksiin ja kotiseudun käsitteeseen, että vetämissäni ryhmäkeskusteluissa keskustelimme kyläläisyydestä: mitä on olla kyläläinen - ja erityisesti, mitä se ei ole. Kyläläisyys määrittyi irralliseksi siitä suuremmasta alueesta tai "pitäjästä", johon kylä varsinaisesti kuuluu - kyläläiset olivat kyläläisiä, vaikka osoitteen postitoimipaikka viittaisi laajempaan asuinalueeseen. Itseä ei haluta edes mielellään esitellä toisille varsinaisen asuinalueen nimellä, vaan selvitetään mieluummin seikkaperäisesti, mistä päin ollaan kotoisin ja missä oma kylä sijaitsee. Kiinnitin jonkin verran huomiota gradussani myös siihen, miten ihmiset kiinnittävät itsensä johonkin paikkaan kerronnassaan: he tuottavat omaa kyläläisyyttään puhumalla "meistä", yhteisistä projekteista ja huolenaiheista tai kyläympäristöön - omalle ja yhteiselle takapihalle - sijoittuvista luontoelämyksistä. Paikallisuudella on väliä ja vaikka kylätoiminta hiipuisi ja kylän yhteiset tapahtumat vähentyisivätkin "se on tärkee asia se kyläläisyys", kuten eräs ryhmäkeskustelijani painotti. Kyse on siitä, minne itsemme paikannamme, minne koemme kuuluvamme; kyse on identiteetistä, jota ylläpidetään kertomusten, muistelun (ja paikallismuseoissa esineiden) kautta. 

Paikallismuseoilla on kiinteä yhteys identiteetin kokemukseen. FM, etnologi Sini Hirvonen pohti omassa esitelmässään sitä, miten emotionaalisesti paikallismuseot voidaan kokea. Museoiden toimintaa ylläpitävät ja vaalivat vapaaehtoistyöntekijät esimerkiksi usein "museoivat itsensä" lahjoittamalla omia esineitään museoon. Siten museon ja ihmisen välille syntyy side ja museota kohtaan kohdistetut toimet, esim. muutosvaatimukset, voidaan kokea hyvin henkilökohtaisesti. Paikallismuseoilla on myös valtaa vaikuttaa käsityksiin "meistä", meidän historiasta; museo vaikuttaa vahvasti menneisyyden tulkintoihin.

Museo on kenttä monenlaisille tulkinnoille ja näkökulmille. En lähtisi sulkemaan kerronnantutkijoita, folkloristeja, ulos museotyöstä. Ainakin itselleni on hiljalleen avautumassa se, mikä esineellisen kulttuurin tutkijoita ja meitä yhdistää, ja millaisia erilaisia näkökulmia meidän "kerronnantutkijoiden" kautta museoon voidaan saada, vähintäänkin tutkimuksen tasolla, jos nyt ei käytännön museotyössä. Museoesineet välittävät tietoa menneisyyden ihmisyhteisöiltä ja -yksilöiltä tämän päivän ihmiselle. Sama prosessi tapahtuu suullisessa perinteessä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle: sen kautta välitetään tietoa paikkakunnan historiasta, ihmisistä, tapahtumista. Alunperin koin vaikeaksi folkloristiikan ja museologian yhdistämisen, sillä ne ensisilmäyksellä ja käytännön tasolta pikaisesti katsottuna vaikuttavat hyvin erilaisilta lähestymistavoilta kulttuuriin. Niiden tiet kuitenkin risteävät kulttuuriperinnön ja perinteen käsitteissä: materiaalinen ja henkinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä, niitä ei varsinaisesti voi erottaa toisistaan. Museoesine on varsinaisesti museoesine silloin, kun sen historiasta tiedetään jotain ja se asetetaan kertomaan tarinaansa yleisölle. 

kuvat (c) storylorist 2012