Lukuviikko!

 

Lukuviikkoa vietetään siis tällä viikolla, 7.-13. huhtikuuta. Lukuviikolla järjestetään erilaisia tapahtumia ja kirjailijavierailuita mm. kirjastoissa. Lukuviikon taustalla on Lukukeskus, järjestö, joka edistää lukemista, välittää kirjailijavierailuja ja järjestää lukukampanjoita. Lukukeskuksen jäsenjärjestöihin kuuluvat mm. Suomen Kirjailijaliitto, Suomen tietokirjailijat ja Suomen kirjastoseura. Täytyy tunnustaa, että tämä järjestö oli minulle aivan uusi tuttavuus, kuten myös Lukuviikko, vaikka em. jäsenjärjestöt ovat niminä tuttuja. Viikko limittyy tietysti sopivasti keskiviikkona vietettävän Agricolan ja suomen kielen päivän yhteyteen.

"Viimeisen vuoden aikana 80 prosenttia suomalaisista on lukenut ainakin yhden kirjan. Heistä yli kolmasosalla lukuvauhti on ollut ainakin kirja kuukaudessa – ahkerimpien lukijoiden osuus on Suomessa Euroopan korkein." (10 faktaa lukemisesta, lukukeskus.fi)

Lukuviikon kunniaksi minun ei erikseen tarvitse etsiä luettavaa, sillä työn alla on jo aika pitkään ollut orientalisti G. A. Wallinin matkapäiväkirjoista toimitettu G. A. Wallin - Aavikon vaeltaja. Seuraavaksi vuoroaan odottaa Spede Pasasen elämäkerta - kaksi hieman erilaista suomalaista merkkihenkilöä, molemmat suuria persoonia.

Lisätietoa:

YLE Oppiminen: Onko lukeminen jo vanhanaikaista?

Lukukeskus: Lukuviikko 2014.

Kuva: http://www.lukukeskus.fi/lukuviikko/

Dialogia

Eräs asia, jonka olen sisäistänyt erityisesti opintojen jälkeisessä työelämässä: kulttuurin- ja perinteentutkijana oleminen on paljolti dialogia.

Työ on täynnä vuoropuhelua eri tasoilla. Dialogia voidaan käydä tiedeyhteisön sisällä tai työkavereiden, asiakkaiden, asiantuntijoiden, esineiden ja tekstien kanssa. Tällä hetkellä yhdistyshistoriikin kirjoittajana vuoropuhelu on käynnissä paitsi minun ja menneisyyden ihmisten välillä, myös minun ja nykyisten yhdistysaktiivien kesken. Historiikin valmistuttua se toimii - toivon mukaan - vuoropuhelun virittäjänä yhdistyksen ja julkaisun lukijan välillä. Työ ei ole vain "kylmien faktojen" kanssa työskentelyä, vaan siinä on aina kyse ihmisestä - merkityksestä. Näin myös museotyössä, jossa näennäinen esinekeskeisyys pitää sisällään aina inhimillisen lähtökohdan: kenelle tämä esine on kuulunut? Mitä tämä esine merkitsee meille nyt? Museotyö on laajasti ajateltuna myös nimenomaan asiakastyötä ja siinä mielessä dialogista. Museot ovat olemassa ihmistä varten.

Tämä on kai se humanistisen työn ydin, mikä ei aikanaan tenttikirjaan uppoutuneelle tai gradunsa parissa yksin puurtavalle, aloittelevalle kulttuurintutkijalle vielä ollut niin selvää. Tietysti merkitysten ja inhimillisen kokemuksen etsimiseen kouliutui yliopistossakin, mutta työelämään siirtyessä oman alan humanistisuuden kokee monipuolisemmin ja konkreettisemmin. Tämä on todella työskentelyä ihmisten parissa, inhimillisten ketjujen ja siltojen hahmottamista menneestä nykyiseen. Ja mikä parasta: dialogi antaa työn tekijälle kokemuksen työn merkityksellisyydestä.