Lumemenneisyys - museot virtuaalimaailmassa 18.-19.4.2013

Kevään kohokohtiin kuului jälleen Diaario ry:n museologiaseminaari, jossa oli tänä vuonna erityisen kiinnostava teema: museot ja virtuaalimaailma. Seminaarin aikana tuotiin esiin tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita, joista on selkeästi tarvetta jakaa kokemuksia ja ajatuksia - paitsi museoammattilaisten myös heidän ja alan ulkopuolisten yhteistyökumppaneiden kesken. Seminaaripäivien jälkeen oli - positiivisella tavalla - kuiviin imetty olo, sillä kuuntelin luentoja intensiivisesti, kynä sauhuten, ja tauoilla vaihdoin "museaalisia ajatuksia" museologikavereiden kanssa. Tuntui, että pääsin syvemmin kiinni siihen, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia "virtuaalimaailma", tai digitalisoituva/-tava kulttuuriperintö, museoille tarjoaa. (Kirjoitin melkein tulevaisuuden haasteita, mutta kyse ei suinkaan ole tulevista, vaan käynnissä olevista prosesseista.)

Seminaarin kahdeksi laajaksi pääteemaksi voisi nostaa digitaalisen kulttuuriperinnön kysymykset ja museopedagogiikan virtuaalimaailman näkökulmasta. Otan näistä nyt esiin muutaman aihepiirin, jotka jäivät erityisesti mieleeni.

Seminaarissa pohdittiin digitaaliseen kulttuuriperintöön ja digiajan kulttuuriin liittyviä käsitteitä ja käsitemäärittelyjä. Ensinnäkin FT, kulttuuriteknologi Ari Häyrinen nosti esiin sosiaalisen median käsitteen ongelmallisuuden. Social media -termille on ehdotettu vaihtoehtona käsitettä participatory internet, mikä soveltunee joillekin verkkoympäristöille paremmin, korostaen käyttäjien yhteisesti tuottamaa sisältöä. Toinen Häyrisen mainitsema "ongelmakäsite" on open data, jota on kritisoitu siitä, että se viittaa täyteen rajoituksettomuuteen. Avointa dataa pohdittiin myös perjantain paneelikeskustelussa: mitä museon omistamaa aineistoa voisi jakaa vapaasti ja mikä aineisto tulisi puolestaan rajoittaa ns. kaupalliseksi aineistoksi? Miksi ajatellaan, että open data tarkoittaisi esimerkiksi kaiken aineiston jakamista täysin vapaasti - olisiko muita ratkaisuja?

Puheenvuoroissa ja kommenteissa pohdittiin yleisemminkin virallista digitaalista kulttuuriperintöä ja vapaata internetiä: miten kontrolloimatonta, vapaata internetiä voisi hyödyntää - tai voiko sitä hyödyntää - asiantuntijatiedon tuottamisessa (museotyössä)? Voitaisiinko museoissa hyödyntää laajemminkin joukkoistamista? Esimerkkinä joukkoistamisesta annettiin Kiasman Wikimaraton: "Kiasman 1.–2.2.2013 Wikimaraton-tapahtuman tavoitteena on kartuttaa Wikipedian artikkeleita liittyen erityisesti Kiasman kokoelmataiteilijoihin, -näyttelyihin ja -teoksiin sekä Kiasma-teatteriin ja Kiasman arkkitehtuuriin."

Museopedagogiikkaan liittyvissä puheenvuoroissa korostettiin elämyksellisyyden ja omakohtaisten kokemusten tärkeyttä sekä aikuisten että lasten museokäyntien syventäjinä: esimerkiksi Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentosimulaattori avaa aivan uuden ulottuvuuden sota-aikaan tai muuten ilmailuharrastukseen. Museokäynnin herättämien kokemusten ja ajatusten jakaminen toisten kanssa - verkossa kommentoimalla tai näyttelyn yhteyteen liitettyjen tekstien kautta - tekevät käynnistä myös aivan eri tavalla merkityksellisen, kuten Aalto-yliopiston tutkija Mariana Salgado puheenvuorossaan osoitti (esim. Esineiden salatut elämät -näyttely, Designmuseo 2008). Museonjohtaja Kalle Kallio puolestaan tarkasteli museo-opetusta verkkonäyttelyiden näkökulmasta ja alleviivasi puheessaan museokokoelmien ja -esineiden asemaa verkkonäyttelyn pohjana: esineet eivät saisi olla vain irrallista kuvitusmateriaalia. Verkkonäyttelyiden toteutuksessa voisi myös ottaa nykyistä paremmin huomioon peruskoulun ja lukion (historian)opetuksen tarpeet.

Päivien koko sisältöä olisi mahdoton supistaa tähän blogipostaukseen, mutta tässä vielä muutama seminaarin puheenvuoroista mieleen jäänyt asia:

• Kuva-aineisto linkittyy ja leviää nykyisin itsestään internetissä hakukoneiden ja sosiaalisen median ansiosta: lisääkö linkittyvyys siis säilyvyyttä? Voisiko tätä mekanismia hyödyntää museoissa?
• Virtuaalipalvelut, kuten nettitietokannat ja verkkonäyttelyt, täydentävät fyysistä museotilaa. Vaikka aineiston digitaalinen saatavuus koetaan tärkeäksi, on ihmisellä kuitenkin primitiivinen tarve päästä koskemaan esineitä. Verkkomateriaali ei tyydytä tarvettamme sanoa "olen käynyt tuolla" (vrt. esim. Mona Lisa Louvressa).
• "Teknologian on oltava väline, jonka avulla kokoelma ja käyttäjät voivat kohdata", MA Magdalena Laine-Zamojska.

Kuva: My Daquerrotype Boyfriend (tumblr)

Esimerkki vapaasti verkossa leviävästä kuvamateriaalista, joka on livahtanut "virallisen kulttuuriperinnön kontrollin" ulottumattomiin: My Daquerrotype Boyfriend -blogi (Tumblr). Kuvatekstin mukaan kuvassa on Mark Twain 15-vuotiaana kirjapainotyöntekijänä Missourissa vuonna 1850.

Lemmy, keräilijä

Katsoin tänään YLE Areenasta dokumentin rockmusiikin (toivottavasti vielä muutaman vuosikymmenen ajan) elävästä legendasta, Lemmy Kilmisteristä. Vuonna 2010 valmistunut, ytimekkäästi Lemmyksi nimetty dokumentti on Greg Olliverin ja Wes Orshoskin ohjaama. Toisin kuin Lemmyn omaelämäkerta (2009) - sekin nimeltään Lemmy - dokumentti tempaa mukaansa ja tuo suorasukaisen sympaattisesti esille Motörheadin keulahahmon persoonaa.

Museoihmisenä liimauduin tietokoneeni ruutuun nähdessäni Lemmyn kodin, joka oli seiniä ja pöytäpintoja myöten täynnä tavaraa: ilmiselvä keräilijä! Ja keräilystä Lemmy dokumentissa kertookin muutamalla sanalla. Tavarat ovat osa elämää ja edustavat sitä, mikä meistä jää jälkeen:

I don't know, I just like stuff. I've always liked stuff, stuff is what happens, you know.  In your life you get stuff. Then you lose some stuff and you keep some stuff, and in the end you'll leave it to some other poor bastard [to deal with] for the rest of their lives.

Lemmyn asunto on todellakin täynnä tavaraa: palkintoja, fanilahjoja ja -taidetta, muistoesineitä... sulassa sovussa arkisten käyttöesineiden kanssa. Yhtä seinää Lemmyn asunnosta koristaa teräasekokoelma. Hän esittelee mm. omistamiaan Luftwaffen ja vapaamuurareiden miekkoja ja tikareita, ja kertoo arvostavansa ammattitaitoa ja käsityöläisyyttä, jota miekat edustavat. Teräasekokoelman keräämisen hän aloitti parikymmentä vuotta sitten muutettuaan USA:an asumaan.

This apartment is like a fucking museum. Or it is a museum, really - I've seen museums with less shit in 'em than I've got.

En pitäisi kovin epätodennäköisenä sitä, että Lemmy joskus tulisi saamaan oman museonsa. Dokumentin perusteella se voisi olla - ja sen suorastaan soisi olevan - kotimuseo, jonka kautta kävijä pääsisi eläytymään asioihin, jotka Lemmyä kiinnostivat ja inspiroivat. Sitä ennen toivokaamme, että Lemmy jättäisi jälkeensä myös yksityiskohtaisempaa tietoa keräämästään esinekokoelmasta, jotta tavararöykkiöistä voisi jalostua upea museokokoelma. Mutta eipäs mennä asioiden edelle: jätetään puuvillahanskat, kuplamuovit ja silkkipaperirullat toistaiseksi varastoon, nautitaan elävästä kulttuurista - kuten Motörheadin musiikista - ja mietitään säilyttämistä ja kokoelmapolitiikkaa joskus myöhemmin!


kuva: Focka (CC BY-ND 2.0)

Kirjan ja ruusun päivän juttuja

Kirjan ja ruusun päivä oli eilen 23.4. Jälleen kerran olen siis vuorokauden verran myöhässä näiden merkkipäivien huomioimisen kanssa, mutta ei kai se haittaa.

Kirjan ja ruusun päivä juontaa juurensa vuoden 1920-luvun Barcelonaan, jossa eräs kirjakauppias ehdotti kirjan päivää juhlistettavaksi Miquel de Cervantesin syntymäpäivänä. Sittemmin päivää on vietetty pääasiassa Cervantesin ja William Shakespearen kuolinpäivänä 23. huhtikuuta, mutta ajankohta vaihtelee eri maissa. Perimmäisenä ajatuksena lienee ollut, että päivän aikana miehet antaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja. Pikaisen googlettelun jälkeen en kuitenkaan saanut selville, miksi. (Ja vaihtokaupan reiluudesta voi tietysti olla montaa mieltä!)

Vuonna 1995 UNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän (World Book Day tai World Book and Copyright Day) kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. Samalla UNESCO haluaa korostaa kirjojen symboloivan vapautta, yhteenkuuluvuutta ja rauhaa. Juhlapäivällä on ilmeisesti ollut myös vuosittain vaihtuvia teemoja, kuten kirjat ja kääntäminen.

Varsinaisesti halusin kuitenkin kommentoida Kirjan ja ruusun päivään liittyvää YLE:n kulttuuriuutisten juttua Saako kirjan jättää kesken? Siinäpä kysymys, jota olen pohtinut useammankin kerran. Mitä hyötyä on lukea väkisin kirjaa, joka ei varsinaisesti tempaa mukaansa, vaikka se olisi klassikko? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirjan saa jättää kesken - ja ainahan siihen voi ja kannattaa palata myöhemmin. Tietysti kirjan voi lukea vapaaehtoisesti "väkisin" vaikkapa oppimistarkoituksessa. 

Tunnustan itse jättäneeni kesken Waltarin Sinuhe egyptiläisen (vaikka muuten Waltarista pidänkin) ja Kiven Seitsemän veljestä. Tolkienin Sormusten herrasta olen tähän mennessä - aloitin noin kymmenen vuotta sitten - lukenut muistaakseni ensimmäisen osan ja Rowlingin Harry Potter -sarjasta raottanut ensimmäisen osan kantta. Näiden sijaan olen lukenut monen monta kiinnostavaa kirjaa, joista osa on toki klassikoita. Viimeaikaisimmat lukukokemukseni löytyvät tuosta blogin oikeasta sivupalkista. Tällä hetkellä mieleenpainuvin on ollut Ilmari Kiannon 1909 ilmestynyt Punainen viiva, jossa kuvataan köyhälistön elämää Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) aikaan.

Download books published over 100 years ago on Kindle, they’re free! - See more at: http://www.unesco.org/new/en/unesco/events/prizes-and-celebrations/celebrations/international-days/world-book-and-copyright-day-2013/#sthash.kLJwAqt0.dpuf

Download books published over 100 years ago on Kindle, they’re free! - See more at: http://www.unesco.org/new/en/unesco/events/prizes-and-celebrations/celebrations/international-days/world-book-and-copyright-day-2013/#sthash.kLJwAqt0.

UNESCO World Book and Copyright Day 2012
UNESCO Book and Copyright Day 2013
Wikipedia: World Book Day
Tänään vietetään Kirjan ja ruusun päivää. YLE 23.4.2013.

World Poetry Day 21.3.

Viikkoni on kulunut hyvin tekstipainotteisesti: osa-aikaista opiskelua suunnitellessa, blogeja, verkkojulkaisuja ja kirjoja lukiessa sekä muuten vain kirjoitellessa ja kirjoittamista suunnitellessa. Lukulistalla ja sen myötä työpöydän alla/päällä olevien kirjojen määrä sen kun kasvaa.

Eilisellä kirjastoreissulla ajauduin myös sivuraiteille ja sen seurauksena ostin muutamalla eurolla Hannes Sihvon toimittaman teoksen Toisten Suomi. Mitä meistä kerrotaan maailmalla (1995), jossa tarkastellaan Suomi-kuvaa erilaisten kirjallisten lähteiden kautta pitkällä aikavälillä. Tästä kaikesta voisi päätellä, että luen jotenkin erityisen paljon, mutta olen oikeastaan hyvin hidas ja valikoiva lukija. Sen vuoksi kai kirjapinot tapaavatkin kasvaa suuriksi. En ahmi kirjoja, vaan enemmänkin uppoudun, ihmettelen ja luen pätkissä. "Kirjallisen viikkoni" päättävät Kirjamessut, joilla varmaankin käyn pyörähtämässä, vaikken vielä ole tarkemmin selannut messujen sisältöä.

Ja tänään on siis UNESCO:n julistama maailman runouspäivä eli World Poetry Day (Hanna tästä jo kirjoittikin!). Päivän tarkoituksena on edistää runouden lukemista, kirjoittamista, julkaisemista ja opetusta kansainvälisesti. Runous on kirjallisuuden muoto, joka varmasti jakaa ihmisiä. Se tuntuu ehkä vaikeaselkoiselta tai vaikeasti lähestyttävältä: runollinen kieli poikkeaa joskus paljonkin siitä kielestä, jota olemme tottuneet käyttämään ja lukemaan päivittäin.

Runot vaativat tai niiden ajatellaan vaativan tulkintaa; runot voivat olla "työläitä" lukea. Toisaalta tässä piilee myös runojen lukemisen ja kirjoittamisen kiinnostavuus - se antaa luvan luovalle kielenkäytölle ja luovalle ajattelulle. Uskon, että runot kehittävät kielitajua (eri tavalla kuin muu kaunokirjallisuus). Olen huomannut, että hyvät tai jollain tavalla puhuttelevat runot tulevat vastaan sattumalta: kirjaston seinällä, netissä, telkkarissa, jonkin kirjan yhteydessä... Etsimällä niitä ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Pidän erityisesti luontoaiheisista runoista, joten tässäpä päivän kunniaksi sellainen:

Postauksen grafiikat: Antique Images

Haahuilua nettikirjastoissa

Olin kokonaan unohtanut, että kiinnostavaa tietokirjallisuutta voi tosiaan löytää nykyisin myös netistä. Google Booksia tuli käytettyä viimeksi yli vuosi sitten gradukirjoja etsiessä. Kirjat ovat usein vain osittain luettavissa, mutta netissä on kuitenkin helppo päästä kurkkaamaan kirjan sisältöä, jos sen hyödyllisyys omien tarpeiden kannalta mietityttää. Tai jos kirjaa ei ole juuri sillä hetkellä mahdollisuutta saada käsiinsä muulla tavalla (esimerkiksi jos toipuilee toista viikkoa kestäneestä influenssasta kotisohvalla köhien, kuten minä parhaillaan).

Kävinpä siis kurkkaamassa omaa virtuaalikirjastoani ja lisäilin muistiin muutamia uusia teoksiakin. Tässä muutama mainio esimerkki valikoimasta:

• Chris Barker (2012): Cultural Studies. Theory and Practice

• John Storey (2006): Cultural Theory and Popular Culture: An Introduction

• Richard Johnson et. al. (2004): The Practice of Cultural Studies

• James Clifford & George Marcus (eds.) 1986: Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography

 

Luettavaa löytyy myös Project Gutenbergin, Open Libraryn ja Internet Archiven kautta, esimerkiksi tämä kirja, jonka olen aikoinaan tenttinytkin:

• E. E. Evans-Pritchard (1940): The Nuer: a description of the modes of livelihood and political institutions of a Nilotic people

Open Libraryn ja Internet Archiven käyttö on kuitenkin mielestäni jotenkin tikkuista ja vaivalloista. Open Librarysta löytyvä vapaa aineisto on aika rajallista ja painottuu todella vanhoihin kirjoihin, minä ainakin olen löytänyt lähinnä 1800-luvun lopun tekstejä. Internet Archivessa puolestaan on niin paljon kaikenlaista, että selailuun kuluu aikaa. Löytyy sieltä kuitenkin esim. Baudelairen runoja ja elokuvia: vaikkapa Chaplinin Vaeltaja (The Vagabond, 1916) ja vanhaa kauhua, kuten Nosferatu (1922).

Kulttuurintutkimuksellisten teosten lisäksi "nettikirjastoista" löytyy kyllä myös muutakin luettavaa. Project Gutenbergin sivuilta löytyy runoja (esim. Walt Whitman ja P. B. Shelley), kansantarinoita eri maailmankolkista ja ihanaa vanhaa kauhukirjallisuutta (mm. Frans Kafkan Metamorphosis, John Polidorin Vampyre, Thomas Preskett Pressin Varney the Vampire, E. A. Poen tekstejä ja Sheridan LeFanun Carmilla).

Nämä ovat siis englanninkielisiä tietopankkeja. Suomalaisia verkkoaineistoja voi löytää ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta, josta löytyy mm. Kalevala kokonaisuudessaan, linkki Matti Sarmelan Suomen perinneatlakseen digimuodossa sekä runsaasti linkkejä mm. verkkolehtiin, verkkosanakirjoihin ja viitetietokantoihin.

Tietysti on sitten toinen kysymys, kykeneekö ja haluaako lukea tietokoneen ruudulta kovin pitkää tekstiä. Itse en mielelläni vaihda paperia silmiä särkevään ruutuun. Nettikirjastot ja -arkistot ovat kuitenkin näppäriä silloin, kun haluaa tarkistaa nopeasti jotakin (kirjasta jota ei omasta hyllystä löydy), etsiä lainauksia tai viihdyttää itseään satunnaisella runolla tai novellilla.

(kuva täältä)

PS. Jos vanhat tietokonepelit kiinnostavat, löytyy Internet Archivestä myös "softwaren hautausmaa" Software Archive. Onneksi huomasin sen vasta nyt, kun flunssa alkaa olla ohitse enkä ehdi pelata...