Luettuja:- Hannele Klemettilä: Ritari siniparta: Gilles de Rais'n tarina (2005)
- Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty (2003)
- Peter Englund: Kuningatar Kristiina. Elämäkerta (2007)
- Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä (2009)
- Rakel Liehu: Helene (2003)
Olen lukenut viimeisen viiden kuukauden aikana erityylisiä elämäkertoja ja henkilöhistorioita, oikeastaan yhden per kuukausi. En suunnitelmallisesti, vaan enemmänkin sattumalta. Jokainen teos on sekä muodoltaan että aiheeltaan aivan erilainen.
Klemettilän Ritari Siniparta - Gilles de Rais’n tarina minun oli pitänyt lukea jo muutaman vuoden ajan, mutta sain sen vihdoin loppuvuodesta 2011 luettavakseni. Erityisesti innostuin kirjaa lukiessa siitä, miten aivan toisella tavalla voi henkilöhistorian kautta oppia tuntemaan jotakin aikakautta ja ajan maailmankuvaa (mentaliteettia) - minulla on aina ollut ongelmana historian tapahtumien jäsentäminen ja muistaminen, ellen voi liittää niitä johonkin yksityiskohtaan (kuten tiettyyn henkilöön), jonka kautta hahmotan kokonaisuutta. Klemettilän kirja oli toki muutenkin mielenkiintoinen. Seuraavaksi luin Cornwellin Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty, jossa minua häiritsee tuo suomennetun otsikon tökkivä muoto, ja Peter Englundin Kuningatar Kristiina. Elämäkerta -teoksen. Joista ei kyllä löydy kauheasti yhtymäkohtia: ensinnä mainittu on "viihteellinen", joskin ihan kiinnostava 1800-luvun englantilaista yhteiskuntaa kivasti valottava teos, toinen puolestaan varsinaisesti tietokirja, lyhyt elämäkerta. Suurin anti näissäkin kirjoissa oli minulle kunkin ajan, 1600-luvun ja 1800-luvun Euroopan tapahtumiin ja maailmankuvaan tutustuminen.
Sen sijaan Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä on kirja, josta nautin enemmänkin sen hienon kielen ja kerronnan kuin tiedollisen annin vuoksi. Koko teoksen idea ja toteuttamistapa - esseeromaani - kiehtoo minua: Mazzarella kertoo tarinan vanhan Topeliuksen suulla, kuvaa hänen tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaansa yhden talvipäivän ajan, sekä konkreettisia jokapäiväisiä vaivoja ja ärtymyksenkohteita että pohdintaa eletystä elämästä ja ihmissuhteista. Toisin kuin edellä mainitsemani henkilöhistoriat, jotka pysyvät etäällä kohteestaan. Näin teosta kuvataan kirja-arviossa HS.fi:ssä (5.7.2009):
Ei kaipuuta, ei surua kuvaa yhtä joulunaluspäivää Topeliuksen kotona Sipoon Koivuniemessä. Se seuraa ikääntyneen suurmiehen huolekkaita ja katkonaisia ajatuksia, jotka vaeltavat rakkaudesta kuolemaan, muistoihin, ideoista arkipäivän vaivalloisuuteen. Teos liikkuu henkilöhistorian ja kaunokirjallisuuden välisellä katvealueella. Se kuvaa päähenkilön sisäistä todellisuutta, josta historiantutkimuksen menetelmillä ei saisi otetta.
Tällä hetkellä minulla on iltalukemisena Runeberg-palkittu, tiiliskivimäinen Rakel Liehun Helene, minä-muotoinen ja ilmaisultaan aika ilmavan runollinen teos Helene Schjerfbeckin elämästä, jossa kerronta etenee eri elämänvaiheiden kuvausten vuoropuheluna. Totuttuani Liehun ilmaisutapaan (jonka vuoksi meinasin aluksi jättää kirjan kesken) jäin koukkuun ja kirja loppuu pian... Kirja toimii varmasti hyvänä johdantona kesäkuussa avautuvalle Ateneumin Schjerfbeck-näyttelylle, jossa toivottavasti tulee käytyä syksyyn mennessä.
Seuraavaksi olisikin sitten vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Black Sabbath -kitaristi Tony Iommin (oma)elämäkerta Iron Man: My Journey through Heaven and Hell with Black Sabbath (2011).
(kuva täältä)
(kuva täältä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti