Olen siirtynyt kirjoittamaan Wordpressin puolelle: https://storylorist.wordpress.com/
Tervetuloa lukemaan!
24. maaliskuuta 2017
7. huhtikuuta 2014
Lukuviikko!
Lukuviikkoa vietetään siis tällä viikolla, 7.-13. huhtikuuta. Lukuviikolla järjestetään erilaisia tapahtumia ja kirjailijavierailuita mm. kirjastoissa. Lukuviikon taustalla on Lukukeskus, järjestö, joka edistää lukemista, välittää kirjailijavierailuja ja järjestää lukukampanjoita. Lukukeskuksen jäsenjärjestöihin kuuluvat mm. Suomen Kirjailijaliitto, Suomen tietokirjailijat ja Suomen kirjastoseura. Täytyy tunnustaa, että tämä järjestö oli minulle aivan uusi tuttavuus, kuten myös Lukuviikko, vaikka em. jäsenjärjestöt ovat niminä tuttuja. Viikko limittyy tietysti sopivasti keskiviikkona vietettävän Agricolan ja suomen kielen päivän yhteyteen.
"Viimeisen vuoden aikana 80 prosenttia suomalaisista on lukenut ainakin yhden kirjan. Heistä yli kolmasosalla lukuvauhti on ollut ainakin kirja kuukaudessa – ahkerimpien lukijoiden osuus on Suomessa Euroopan korkein." (10 faktaa lukemisesta, lukukeskus.fi)Lukuviikon kunniaksi minun ei erikseen tarvitse etsiä luettavaa, sillä työn alla on jo aika pitkään ollut orientalisti G. A. Wallinin matkapäiväkirjoista toimitettu G. A. Wallin - Aavikon vaeltaja. Seuraavaksi vuoroaan odottaa Spede Pasasen elämäkerta - kaksi hieman erilaista suomalaista merkkihenkilöä, molemmat suuria persoonia.
Lisätietoa:
Kuva: http://www.lukukeskus.fi/lukuviikko/
17. maaliskuuta 2014
Dialogia
Eräs asia, jonka olen sisäistänyt erityisesti opintojen jälkeisessä työelämässä: kulttuurin- ja perinteentutkijana oleminen on paljolti dialogia.
Työ on täynnä vuoropuhelua eri tasoilla. Dialogia voidaan käydä tiedeyhteisön sisällä tai työkavereiden, asiakkaiden, asiantuntijoiden, esineiden ja tekstien kanssa. Tällä hetkellä yhdistyshistoriikin kirjoittajana vuoropuhelu on käynnissä paitsi minun ja menneisyyden ihmisten välillä, myös minun ja nykyisten yhdistysaktiivien kesken. Historiikin valmistuttua se toimii - toivon mukaan - vuoropuhelun virittäjänä yhdistyksen ja julkaisun lukijan välillä. Työ ei ole vain "kylmien faktojen" kanssa työskentelyä, vaan siinä on aina kyse ihmisestä - merkityksestä. Näin myös museotyössä, jossa näennäinen esinekeskeisyys pitää sisällään aina inhimillisen lähtökohdan: kenelle tämä esine on kuulunut? Mitä tämä esine merkitsee meille nyt? Museotyö on laajasti ajateltuna myös nimenomaan asiakastyötä ja siinä mielessä dialogista. Museot ovat olemassa ihmistä varten.
Tämä on kai se humanistisen työn ydin, mikä ei aikanaan tenttikirjaan uppoutuneelle tai gradunsa parissa yksin puurtavalle, aloittelevalle kulttuurintutkijalle vielä ollut niin selvää. Tietysti merkitysten ja inhimillisen kokemuksen etsimiseen kouliutui yliopistossakin, mutta työelämään siirtyessä oman alan humanistisuuden kokee monipuolisemmin ja konkreettisemmin. Tämä on todella työskentelyä ihmisten parissa, inhimillisten ketjujen ja siltojen hahmottamista menneestä nykyiseen. Ja mikä parasta: dialogi antaa työn tekijälle kokemuksen työn merkityksellisyydestä.
Työ on täynnä vuoropuhelua eri tasoilla. Dialogia voidaan käydä tiedeyhteisön sisällä tai työkavereiden, asiakkaiden, asiantuntijoiden, esineiden ja tekstien kanssa. Tällä hetkellä yhdistyshistoriikin kirjoittajana vuoropuhelu on käynnissä paitsi minun ja menneisyyden ihmisten välillä, myös minun ja nykyisten yhdistysaktiivien kesken. Historiikin valmistuttua se toimii - toivon mukaan - vuoropuhelun virittäjänä yhdistyksen ja julkaisun lukijan välillä. Työ ei ole vain "kylmien faktojen" kanssa työskentelyä, vaan siinä on aina kyse ihmisestä - merkityksestä. Näin myös museotyössä, jossa näennäinen esinekeskeisyys pitää sisällään aina inhimillisen lähtökohdan: kenelle tämä esine on kuulunut? Mitä tämä esine merkitsee meille nyt? Museotyö on laajasti ajateltuna myös nimenomaan asiakastyötä ja siinä mielessä dialogista. Museot ovat olemassa ihmistä varten.
Tämä on kai se humanistisen työn ydin, mikä ei aikanaan tenttikirjaan uppoutuneelle tai gradunsa parissa yksin puurtavalle, aloittelevalle kulttuurintutkijalle vielä ollut niin selvää. Tietysti merkitysten ja inhimillisen kokemuksen etsimiseen kouliutui yliopistossakin, mutta työelämään siirtyessä oman alan humanistisuuden kokee monipuolisemmin ja konkreettisemmin. Tämä on todella työskentelyä ihmisten parissa, inhimillisten ketjujen ja siltojen hahmottamista menneestä nykyiseen. Ja mikä parasta: dialogi antaa työn tekijälle kokemuksen työn merkityksellisyydestä.
17. marraskuuta 2013
Vinkkejä gradun kirjoittajille, ja miksei muillekin
Omista gradunkirjoitusajoista, tai oikeammin gradun viimeistelyajoista, alkaa olla kaksi vuotta aikaa. Vaikka koin puolen vuoden aikana myös tuskaisia hetkiä, kun työ ei edistynyt tai olin mielestäni ajautunut umpikujaan, suurimmaksi osaksi nautin kirjoittamisesta. Gradun parissa työskentelyn motivaatio kumpusi siitä kokemuksesta, että sai luoda jotakin omaa ja käyttää niitä tietoja ja taitoja, joita viiden vuoden yliopistourakan aikana oli harjoitellut.
Tai ehkä aika kultaa muistot: kirjoitusprosessin aikana hankin apuja ja motivaatiota kirjoista ja blogeista. Tekstiä ei siis tullut vaivatta, vaan välillä uskonpuute ja lukkiutuminen kiusasivat, ja se on todennäköisesti luonnollinen osa mitä tahansa kirjoitusprojektia. Toisaalta kyse oli siitä, että gradun teon aikana innostuin myös muuten vain lukemaan oppaita kirjoittamisesta ja pohtimaan kirjoittamista työnä.
Kirjoittaminen on jälleen ajankohtainen aihe elämässäni ja olen kaivellut graduvaiheen aineistoja ja oppaita esiin. Ajattelin jakaa vinkkini siltä varalta, että joku gradunsa (tai miksei minkä tahansa muunkin tekstin) kanssa painiskeleva eksyisi tänne.
Muutamia käytännön vinkkejä
Kirjoita, kun olet virkeimmilläsi. Itse aloitin kirjoittamisen päivällä ja lopetin myöhemmin illalla, sillä keskittymiskykyni ja luovuuteni on parhaimmillaan ilta-aikaan.
Kirjoita silloin kun keskittymistäsi ja työntekoasi ei jatkuvasti häiritä. Ellet sitten työskentele parhaiten silloin, kun ympärilläsi on hieman elämää, esim. julkisilla paikoilla ja kirjastoissa. Huomaa myös, että ruoanlaitto ja kotitöiden tekeminen on hyvä ajoittaa selkeästi joko kirjoittamista edeltävään tai sen jälkeiseen aikaan, jottei maustehyllyn tai vaatekaapin siivoaminen ole tekosyy lykätä työntekoa.
Löydä omat gradurituaalisi. Minulla rituaali oli ns. graduvaatteet, joita olen kuullut muidenkin käyttävän. Graduvaatteiden päälle pukeminen tarkoitti sitä, että siirryin henkisesti työskentelytilaan. Työajan erottaminen vapaa-ajasta on etenkin kotona kirjoittaville usein tärkeää. Jollekin rituaali voi olla vaikka teekupponen tai juoksulenkki juuri ennen työhön ryhtymistä.
Tässä myös muutama ohjenuora, joista osaa noudatin paremmin, osaa huonommin:
1. Älä panikoi, se ei auta. (Tämä on yllättävän vaikeaa muistaa silloin kun gradupaniikki iskee.)
2. Jos olet epävarma jostain asiasta ja se hidastaa työn edistymistä, ota heti yhteyttä ohjaajaan.
3. Ole huolellinen, säästät aikaa. Esim. viimeistelyvaiheessa viitteiden tarkistaminen on nopeampaa, kun viittaukset on alunperinkin tehty huolella.
4. Älä aseta epärealistisia tavoitteita ja lannistu, kun et yllä niihin. Huomioi, että toiset työvaiheet ovat työläämpiä ja hitaampia kuin toiset.
5. Tee parhaasi. Se yleensä riittää.
6. Pidä avoin mieli ja käytä tarvittaessa luovuutta: kirjoita vaikka saunan lauteilla jos tuntuu, että se auttaa keskittymään.
Oppaita kirjoittamisen avuksi
Kun ajatukset menivät solmuun, hain helpotusta kirjoittamisen oppaista. Tässä vain muutama esimerkki, joista erityisesti Gradutakuu oli hyödyllinen ajatuslukkojen ja epävarmuuksien kanssa taistellessa.
Kimmo Svinhufvud: Gradutakuu (2009)
Sirkka Hirsjärvi et. al.: Tutki ja kirjoita (2009)
Virve Mertanen: Tietokirjoittajan käsikirja (2007)
Umberto Eco: Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään (1989)
Kirjoittamisesta on paljon materiaalia myös netissä. Luovan kirjoittamisen neuvoja voi hyödyntää soveltuvin osin myös tieteellisessä kirjoittamisessa, erityisesti motivaatioon ja varsinaiseen tekemiseen liittyen.
Gradutakuu-blogi
Tohtoritakuu-blogi
Writing tips (Booktrust)
Famous Advice on Writing: The Collected Wisdom of Great Writers (Brainpickings)
Tai ehkä aika kultaa muistot: kirjoitusprosessin aikana hankin apuja ja motivaatiota kirjoista ja blogeista. Tekstiä ei siis tullut vaivatta, vaan välillä uskonpuute ja lukkiutuminen kiusasivat, ja se on todennäköisesti luonnollinen osa mitä tahansa kirjoitusprojektia. Toisaalta kyse oli siitä, että gradun teon aikana innostuin myös muuten vain lukemaan oppaita kirjoittamisesta ja pohtimaan kirjoittamista työnä.
Kirjoittaminen on jälleen ajankohtainen aihe elämässäni ja olen kaivellut graduvaiheen aineistoja ja oppaita esiin. Ajattelin jakaa vinkkini siltä varalta, että joku gradunsa (tai miksei minkä tahansa muunkin tekstin) kanssa painiskeleva eksyisi tänne.
Muutamia käytännön vinkkejä
Kirjoita, kun olet virkeimmilläsi. Itse aloitin kirjoittamisen päivällä ja lopetin myöhemmin illalla, sillä keskittymiskykyni ja luovuuteni on parhaimmillaan ilta-aikaan.
Kirjoita silloin kun keskittymistäsi ja työntekoasi ei jatkuvasti häiritä. Ellet sitten työskentele parhaiten silloin, kun ympärilläsi on hieman elämää, esim. julkisilla paikoilla ja kirjastoissa. Huomaa myös, että ruoanlaitto ja kotitöiden tekeminen on hyvä ajoittaa selkeästi joko kirjoittamista edeltävään tai sen jälkeiseen aikaan, jottei maustehyllyn tai vaatekaapin siivoaminen ole tekosyy lykätä työntekoa.
Löydä omat gradurituaalisi. Minulla rituaali oli ns. graduvaatteet, joita olen kuullut muidenkin käyttävän. Graduvaatteiden päälle pukeminen tarkoitti sitä, että siirryin henkisesti työskentelytilaan. Työajan erottaminen vapaa-ajasta on etenkin kotona kirjoittaville usein tärkeää. Jollekin rituaali voi olla vaikka teekupponen tai juoksulenkki juuri ennen työhön ryhtymistä.
Tässä myös muutama ohjenuora, joista osaa noudatin paremmin, osaa huonommin:
1. Älä panikoi, se ei auta. (Tämä on yllättävän vaikeaa muistaa silloin kun gradupaniikki iskee.)
2. Jos olet epävarma jostain asiasta ja se hidastaa työn edistymistä, ota heti yhteyttä ohjaajaan.
3. Ole huolellinen, säästät aikaa. Esim. viimeistelyvaiheessa viitteiden tarkistaminen on nopeampaa, kun viittaukset on alunperinkin tehty huolella.
4. Älä aseta epärealistisia tavoitteita ja lannistu, kun et yllä niihin. Huomioi, että toiset työvaiheet ovat työläämpiä ja hitaampia kuin toiset.
5. Tee parhaasi. Se yleensä riittää.
6. Pidä avoin mieli ja käytä tarvittaessa luovuutta: kirjoita vaikka saunan lauteilla jos tuntuu, että se auttaa keskittymään.
Oppaita kirjoittamisen avuksi
Kun ajatukset menivät solmuun, hain helpotusta kirjoittamisen oppaista. Tässä vain muutama esimerkki, joista erityisesti Gradutakuu oli hyödyllinen ajatuslukkojen ja epävarmuuksien kanssa taistellessa.
Kimmo Svinhufvud: Gradutakuu (2009)
Sirkka Hirsjärvi et. al.: Tutki ja kirjoita (2009)
Virve Mertanen: Tietokirjoittajan käsikirja (2007)
Umberto Eco: Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään (1989)
Kirjoittamisesta on paljon materiaalia myös netissä. Luovan kirjoittamisen neuvoja voi hyödyntää soveltuvin osin myös tieteellisessä kirjoittamisessa, erityisesti motivaatioon ja varsinaiseen tekemiseen liittyen.
Gradutakuu-blogi
Tohtoritakuu-blogi
Writing tips (Booktrust)
Famous Advice on Writing: The Collected Wisdom of Great Writers (Brainpickings)
When you can't create, you can work.
Henry Miller
Write freely and as rapidly as possible and throw the whole thing on paper. Never correct or rewrite until the whole thing is down. Rewrite in process is usually found to be an excuse for not going on. It also interferes with flow and rhythm which can only come from a kind of unconscious association with the material.
John Steinbeck
Kuva täältä.
7. toukokuuta 2013
Pieni uutiskatsaus: hakkerin kuolema, turvalliset puistot ja rock Neuvostoliitossa
Klikkailen välillä netissä uutisia lukiessani artikkeleita ja uutisjuttuja selaimen kirjanmerkkeihin. Erityisesti tallentelen sivuja sellaisista aiheista, joista haluaisin kirjoittaa tänne blogiin joskus. Olen kokeillut myös Deliciousin käyttämistä, mutta sen hyödyt tulisivat kenties paremmin esiin esimerkiksi tutkimustyössä internetlähteiden hallinnassa. Arkikäytössä se on aika hidas ja kankea apuväline.
Pidemmittä puheitta, tässäpä muutama mieleen jäänyt aihe internetin uutisvirrasta. Erityisesti kiinnitin huomiota 26-vuotiaan ohjelmoijan ja internet-aktivistin Aaron Swartzin itsemurhaan liittyvään uutisointin: tapaus on hyvin surullinen ja sai pohtimaan (kärjistetysti), pitääkö tieteellisen tiedon avoimuuden puolesta oikeasti kuolla. Suosittelen lukemaan alle linkitetyt kirjoitukset aiheesta.
Aaron Swartzin kuolema
Kari Haakana: Hakkerin kuolema. YLE 17.1.2013 ja Ville Oksanen: Nettiritari. Voima 1/2013.
Tammikuun alussa 2013 Open Access -liikkeessä ja Reddit-keskustelufoorumin kehittämisessä mukana ollut Aaron Swartz teki itsemurhan. Swartz oli aiemmin yrittänyt vapauttaa JSTOR-tietokannasta tieteellisiä artikkeleita verkkojakeluun ja joutui teostaan syytteeseen, minkä seurauksena häntä uhkasivat 35 vuoden vankeustuomio ja miljoonakorvaukset.
Puut ja puistot tekevät turvallisemman kaupunkiympäristön?
In Urban Neighborhoods, More Tress Equals Less Crime, Discover 5.4.2013.
Discover-lehti uutisoi huhtikuussa tutkimuksesta, jossa oli havaittu, että vehreämmillä ja puistoisemmilla alueilla Philadelphiassa tapahtui vähemmän rikoksia. Kaupunki jaettiin satelliittikuvien perusteella vihreydeltään eri tasoisiin alueisiin ja tarkasteltiin näillä alueilla tapahtuvia rikoksia, pääasiassa ryöstöjä ja pahoinpitelyjä. Tutkimus on mielenkiintoinen ottaen huomioon, että Suomessa kaupunkien puistoalueet ja väkivallanteot on usein liitetty toisiinsa.
Varsinainen tutkimusraportti löytyy ScienceDirectin kautta.
Suomen ja Neuvostoliiton rock-suhteet
Pro gradu: Täältä tullaan Venäjä! Rock Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteissa (Olli Turtiainen, poliittinen historia, Turun yliopisto 2013).
Agricolan keskustelufoorumilla julkaistiin ilmoitus uudesta pro gradusta, jossa tarkastellaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä rock-musiikin kulttuurivaihtoa 1970-80-luvuilla. Gradun ensisijaisena tutkimusaineistona on käytetty Suomi-Neuvostoliitto-seuran arkistomateriaalia.
Pidemmittä puheitta, tässäpä muutama mieleen jäänyt aihe internetin uutisvirrasta. Erityisesti kiinnitin huomiota 26-vuotiaan ohjelmoijan ja internet-aktivistin Aaron Swartzin itsemurhaan liittyvään uutisointin: tapaus on hyvin surullinen ja sai pohtimaan (kärjistetysti), pitääkö tieteellisen tiedon avoimuuden puolesta oikeasti kuolla. Suosittelen lukemaan alle linkitetyt kirjoitukset aiheesta.
Aaron Swartzin kuolema
Kari Haakana: Hakkerin kuolema. YLE 17.1.2013 ja Ville Oksanen: Nettiritari. Voima 1/2013.
Tammikuun alussa 2013 Open Access -liikkeessä ja Reddit-keskustelufoorumin kehittämisessä mukana ollut Aaron Swartz teki itsemurhan. Swartz oli aiemmin yrittänyt vapauttaa JSTOR-tietokannasta tieteellisiä artikkeleita verkkojakeluun ja joutui teostaan syytteeseen, minkä seurauksena häntä uhkasivat 35 vuoden vankeustuomio ja miljoonakorvaukset.
Swartzin toimintaa ja häntä vastaan nostettuja syytteitä onkin verrattu tilanteeseen, jossa vastaavat syytteet nostettaisiin jotakuta vastaan siitä, että henkilö olisi lainannut liian monta kirjaa kirjastosta. (YLE 17.1.2013)Swartzin kuoleman jälkeen tutkijat protestoivat julkaisemalla tekijänoikeuksista välittämättä omia tieteellisiä artikkeleitaan netissä.
Puut ja puistot tekevät turvallisemman kaupunkiympäristön?
In Urban Neighborhoods, More Tress Equals Less Crime, Discover 5.4.2013.
Discover-lehti uutisoi huhtikuussa tutkimuksesta, jossa oli havaittu, että vehreämmillä ja puistoisemmilla alueilla Philadelphiassa tapahtui vähemmän rikoksia. Kaupunki jaettiin satelliittikuvien perusteella vihreydeltään eri tasoisiin alueisiin ja tarkasteltiin näillä alueilla tapahtuvia rikoksia, pääasiassa ryöstöjä ja pahoinpitelyjä. Tutkimus on mielenkiintoinen ottaen huomioon, että Suomessa kaupunkien puistoalueet ja väkivallanteot on usein liitetty toisiinsa.
Varsinainen tutkimusraportti löytyy ScienceDirectin kautta.
Suomen ja Neuvostoliiton rock-suhteet
Pro gradu: Täältä tullaan Venäjä! Rock Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteissa (Olli Turtiainen, poliittinen historia, Turun yliopisto 2013).
Agricolan keskustelufoorumilla julkaistiin ilmoitus uudesta pro gradusta, jossa tarkastellaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä rock-musiikin kulttuurivaihtoa 1970-80-luvuilla. Gradun ensisijaisena tutkimusaineistona on käytetty Suomi-Neuvostoliitto-seuran arkistomateriaalia.
Gorbatšovin uudistuspolitiikka mahdollisti kulttuurivaihdon myös rock-musiikin muodossa, ja rock-vaihdon varsinainen kultakausi sijoittui vuosiin 1987-1988. Tässä gradussa minua erityisesti kiinnostavat kuvaukset siitä, kuinka politiikka, ideologia ja sensuuri muovaavat sallittua ja kiellettyä kulttuuria. Tämä on hieno aihe gradulle!Tekniikan kehitys mahdollisti musiikin levittämisen jopa omatekoisesti, ja kielloista huolimatta neuvostoliittolaiset rockin kuuntelijat keksivät keinoja musiikin kuunteluun ja levittämiseen. Yksi keino oli kopioida ulkomailta salaa tuotuja vinyylilevyjä. Laittomat vinyylilevykopiot kaiverrettiin raaka-aineen puuttumisen vuoksi usein vanhoille röntgen kuville, minkä vuoksi niitä kutsuttiin ”kylkiluulevyiksi". (Turtiainen 2013, 14.)
3. toukokuuta 2013
Lumemenneisyys - museot virtuaalimaailmassa 18.-19.4.2013
Kevään kohokohtiin kuului jälleen Diaario ry:n museologiaseminaari, jossa oli tänä vuonna erityisen kiinnostava teema: museot ja virtuaalimaailma. Seminaarin aikana tuotiin esiin tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita, joista on selkeästi tarvetta jakaa kokemuksia ja ajatuksia - paitsi museoammattilaisten myös heidän ja alan ulkopuolisten yhteistyökumppaneiden kesken. Seminaaripäivien jälkeen oli - positiivisella tavalla - kuiviin imetty olo, sillä kuuntelin luentoja intensiivisesti, kynä sauhuten, ja tauoilla vaihdoin "museaalisia ajatuksia" museologikavereiden kanssa. Tuntui, että pääsin syvemmin kiinni siihen, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia "virtuaalimaailma", tai digitalisoituva/-tava kulttuuriperintö, museoille tarjoaa. (Kirjoitin melkein tulevaisuuden haasteita, mutta kyse ei suinkaan ole tulevista, vaan käynnissä olevista prosesseista.)
Seminaarin kahdeksi laajaksi pääteemaksi voisi nostaa digitaalisen kulttuuriperinnön kysymykset ja museopedagogiikan virtuaalimaailman näkökulmasta. Otan näistä nyt esiin muutaman aihepiirin, jotka jäivät erityisesti mieleeni.
Seminaarissa pohdittiin digitaaliseen kulttuuriperintöön ja digiajan kulttuuriin liittyviä käsitteitä ja käsitemäärittelyjä. Ensinnäkin FT, kulttuuriteknologi Ari Häyrinen nosti esiin sosiaalisen median käsitteen ongelmallisuuden. Social media -termille on ehdotettu vaihtoehtona käsitettä participatory internet, mikä soveltunee joillekin verkkoympäristöille paremmin, korostaen käyttäjien yhteisesti tuottamaa sisältöä. Toinen Häyrisen mainitsema "ongelmakäsite" on open data, jota on kritisoitu siitä, että se viittaa täyteen rajoituksettomuuteen. Avointa dataa pohdittiin myös perjantain paneelikeskustelussa: mitä museon omistamaa aineistoa voisi jakaa vapaasti ja mikä aineisto tulisi puolestaan rajoittaa ns. kaupalliseksi aineistoksi? Miksi ajatellaan, että open data tarkoittaisi esimerkiksi kaiken aineiston jakamista täysin vapaasti - olisiko muita ratkaisuja?
Puheenvuoroissa ja kommenteissa pohdittiin yleisemminkin virallista digitaalista kulttuuriperintöä ja vapaata internetiä: miten kontrolloimatonta, vapaata internetiä voisi hyödyntää - tai voiko sitä hyödyntää - asiantuntijatiedon tuottamisessa (museotyössä)? Voitaisiinko museoissa hyödyntää laajemminkin joukkoistamista? Esimerkkinä joukkoistamisesta annettiin Kiasman Wikimaraton: "Kiasman 1.–2.2.2013 Wikimaraton-tapahtuman tavoitteena on kartuttaa Wikipedian artikkeleita liittyen erityisesti Kiasman kokoelmataiteilijoihin, -näyttelyihin ja -teoksiin sekä Kiasma-teatteriin ja Kiasman arkkitehtuuriin."
Museopedagogiikkaan liittyvissä puheenvuoroissa korostettiin elämyksellisyyden ja omakohtaisten kokemusten tärkeyttä sekä aikuisten että lasten museokäyntien syventäjinä: esimerkiksi Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentosimulaattori avaa aivan uuden ulottuvuuden sota-aikaan tai muuten ilmailuharrastukseen. Museokäynnin herättämien kokemusten ja ajatusten jakaminen toisten kanssa - verkossa kommentoimalla tai näyttelyn yhteyteen liitettyjen tekstien kautta - tekevät käynnistä myös aivan eri tavalla merkityksellisen, kuten Aalto-yliopiston tutkija Mariana Salgado puheenvuorossaan osoitti (esim. Esineiden salatut elämät -näyttely, Designmuseo 2008). Museonjohtaja Kalle Kallio puolestaan tarkasteli museo-opetusta verkkonäyttelyiden näkökulmasta ja alleviivasi puheessaan museokokoelmien ja -esineiden asemaa verkkonäyttelyn pohjana: esineet eivät saisi olla vain irrallista kuvitusmateriaalia. Verkkonäyttelyiden toteutuksessa voisi myös ottaa nykyistä paremmin huomioon peruskoulun ja lukion (historian)opetuksen tarpeet.
Päivien koko sisältöä olisi mahdoton supistaa tähän blogipostaukseen, mutta tässä vielä muutama seminaarin puheenvuoroista mieleen jäänyt asia:
Esimerkki vapaasti verkossa leviävästä kuvamateriaalista, joka on livahtanut "virallisen kulttuuriperinnön kontrollin" ulottumattomiin: My Daquerrotype Boyfriend -blogi (Tumblr). Kuvatekstin mukaan kuvassa on Mark Twain 15-vuotiaana kirjapainotyöntekijänä Missourissa vuonna 1850.
Seminaarin kahdeksi laajaksi pääteemaksi voisi nostaa digitaalisen kulttuuriperinnön kysymykset ja museopedagogiikan virtuaalimaailman näkökulmasta. Otan näistä nyt esiin muutaman aihepiirin, jotka jäivät erityisesti mieleeni.
Seminaarissa pohdittiin digitaaliseen kulttuuriperintöön ja digiajan kulttuuriin liittyviä käsitteitä ja käsitemäärittelyjä. Ensinnäkin FT, kulttuuriteknologi Ari Häyrinen nosti esiin sosiaalisen median käsitteen ongelmallisuuden. Social media -termille on ehdotettu vaihtoehtona käsitettä participatory internet, mikä soveltunee joillekin verkkoympäristöille paremmin, korostaen käyttäjien yhteisesti tuottamaa sisältöä. Toinen Häyrisen mainitsema "ongelmakäsite" on open data, jota on kritisoitu siitä, että se viittaa täyteen rajoituksettomuuteen. Avointa dataa pohdittiin myös perjantain paneelikeskustelussa: mitä museon omistamaa aineistoa voisi jakaa vapaasti ja mikä aineisto tulisi puolestaan rajoittaa ns. kaupalliseksi aineistoksi? Miksi ajatellaan, että open data tarkoittaisi esimerkiksi kaiken aineiston jakamista täysin vapaasti - olisiko muita ratkaisuja?
Puheenvuoroissa ja kommenteissa pohdittiin yleisemminkin virallista digitaalista kulttuuriperintöä ja vapaata internetiä: miten kontrolloimatonta, vapaata internetiä voisi hyödyntää - tai voiko sitä hyödyntää - asiantuntijatiedon tuottamisessa (museotyössä)? Voitaisiinko museoissa hyödyntää laajemminkin joukkoistamista? Esimerkkinä joukkoistamisesta annettiin Kiasman Wikimaraton: "Kiasman 1.–2.2.2013 Wikimaraton-tapahtuman tavoitteena on kartuttaa Wikipedian artikkeleita liittyen erityisesti Kiasman kokoelmataiteilijoihin, -näyttelyihin ja -teoksiin sekä Kiasma-teatteriin ja Kiasman arkkitehtuuriin."
Museopedagogiikkaan liittyvissä puheenvuoroissa korostettiin elämyksellisyyden ja omakohtaisten kokemusten tärkeyttä sekä aikuisten että lasten museokäyntien syventäjinä: esimerkiksi Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentosimulaattori avaa aivan uuden ulottuvuuden sota-aikaan tai muuten ilmailuharrastukseen. Museokäynnin herättämien kokemusten ja ajatusten jakaminen toisten kanssa - verkossa kommentoimalla tai näyttelyn yhteyteen liitettyjen tekstien kautta - tekevät käynnistä myös aivan eri tavalla merkityksellisen, kuten Aalto-yliopiston tutkija Mariana Salgado puheenvuorossaan osoitti (esim. Esineiden salatut elämät -näyttely, Designmuseo 2008). Museonjohtaja Kalle Kallio puolestaan tarkasteli museo-opetusta verkkonäyttelyiden näkökulmasta ja alleviivasi puheessaan museokokoelmien ja -esineiden asemaa verkkonäyttelyn pohjana: esineet eivät saisi olla vain irrallista kuvitusmateriaalia. Verkkonäyttelyiden toteutuksessa voisi myös ottaa nykyistä paremmin huomioon peruskoulun ja lukion (historian)opetuksen tarpeet.
Päivien koko sisältöä olisi mahdoton supistaa tähän blogipostaukseen, mutta tässä vielä muutama seminaarin puheenvuoroista mieleen jäänyt asia:
- Kuva-aineisto linkittyy ja leviää nykyisin itsestään internetissä hakukoneiden ja sosiaalisen median ansiosta: lisääkö linkittyvyys siis säilyvyyttä? Voisiko tätä mekanismia hyödyntää museoissa?
- Virtuaalipalvelut, kuten nettitietokannat ja verkkonäyttelyt, täydentävät fyysistä museotilaa. Vaikka aineiston digitaalinen saatavuus koetaan tärkeäksi, on ihmisellä kuitenkin primitiivinen tarve päästä koskemaan esineitä. Verkkomateriaali ei tyydytä tarvettamme sanoa "olen käynyt tuolla" (vrt. esim. Mona Lisa Louvressa).
- "Teknologian on oltava väline, jonka avulla kokoelma ja käyttäjät voivat kohdata", MA Magdalena Laine-Zamojska.
 |
| Kuva: My Daquerrotype Boyfriend (tumblr) |
Esimerkki vapaasti verkossa leviävästä kuvamateriaalista, joka on livahtanut "virallisen kulttuuriperinnön kontrollin" ulottumattomiin: My Daquerrotype Boyfriend -blogi (Tumblr). Kuvatekstin mukaan kuvassa on Mark Twain 15-vuotiaana kirjapainotyöntekijänä Missourissa vuonna 1850.
29. huhtikuuta 2013
Lemmy, keräilijä
Katsoin tänään YLE Areenasta dokumentin rockmusiikin (toivottavasti vielä muutaman vuosikymmenen ajan) elävästä legendasta, Lemmy Kilmisteristä. Vuonna 2010 valmistunut, ytimekkäästi Lemmyksi nimetty dokumentti on Greg Olliverin ja Wes Orshoskin ohjaama. Toisin kuin Lemmyn omaelämäkerta (2009) - sekin nimeltään Lemmy - dokumentti tempaa mukaansa ja tuo suorasukaisen sympaattisesti esille Motörheadin keulahahmon persoonaa.
Museoihmisenä liimauduin tietokoneeni ruutuun nähdessäni Lemmyn kodin, joka oli seiniä ja pöytäpintoja myöten täynnä tavaraa: ilmiselvä keräilijä! Ja keräilystä Lemmy dokumentissa kertookin muutamalla sanalla. Tavarat ovat osa elämää ja edustavat sitä, mikä meistä jää jälkeen:
kuva: Focka (CC BY-ND 2.0)
Museoihmisenä liimauduin tietokoneeni ruutuun nähdessäni Lemmyn kodin, joka oli seiniä ja pöytäpintoja myöten täynnä tavaraa: ilmiselvä keräilijä! Ja keräilystä Lemmy dokumentissa kertookin muutamalla sanalla. Tavarat ovat osa elämää ja edustavat sitä, mikä meistä jää jälkeen:
I don't know, I just like stuff. I've always liked stuff, stuff is what happens, you know. In your life you get stuff. Then you lose some stuff and you keep some stuff, and in the end you'll leave it to some other poor bastard [to deal with] for the rest of their lives.Lemmyn asunto on todellakin täynnä tavaraa: palkintoja, fanilahjoja ja -taidetta, muistoesineitä... sulassa sovussa arkisten käyttöesineiden kanssa. Yhtä seinää Lemmyn asunnosta koristaa teräasekokoelma. Hän esittelee mm. omistamiaan Luftwaffen ja vapaamuurareiden miekkoja ja tikareita, ja kertoo arvostavansa ammattitaitoa ja käsityöläisyyttä, jota miekat edustavat. Teräasekokoelman keräämisen hän aloitti parikymmentä vuotta sitten muutettuaan USA:an asumaan.
This apartment is like a fucking museum. Or it is a museum, really - I've seen museums with less shit in 'em than I've got.En pitäisi kovin epätodennäköisenä sitä, että Lemmy joskus tulisi saamaan oman museonsa. Dokumentin perusteella se voisi olla - ja sen suorastaan soisi olevan - kotimuseo, jonka kautta kävijä pääsisi eläytymään asioihin, jotka Lemmyä kiinnostivat ja inspiroivat. Sitä ennen toivokaamme, että Lemmy jättäisi jälkeensä myös yksityiskohtaisempaa tietoa keräämästään esinekokoelmasta, jotta tavararöykkiöistä voisi jalostua upea museokokoelma. Mutta eipäs mennä asioiden edelle: jätetään puuvillahanskat, kuplamuovit ja silkkipaperirullat toistaiseksi varastoon, nautitaan elävästä kulttuurista - kuten Motörheadin musiikista - ja mietitään säilyttämistä ja kokoelmapolitiikkaa joskus myöhemmin!
kuva: Focka (CC BY-ND 2.0)
24. huhtikuuta 2013
Kirjan ja ruusun päivän juttuja
Kirjan ja ruusun päivä oli eilen 23.4. Jälleen kerran olen siis vuorokauden verran myöhässä näiden merkkipäivien huomioimisen kanssa, mutta ei kai se haittaa.
Kirjan ja ruusun päivä juontaa juurensa vuoden 1920-luvun Barcelonaan, jossa eräs kirjakauppias ehdotti kirjan päivää juhlistettavaksi Miquel de Cervantesin syntymäpäivänä. Sittemmin päivää on vietetty pääasiassa Cervantesin ja William Shakespearen kuolinpäivänä 23. huhtikuuta, mutta ajankohta vaihtelee eri maissa. Perimmäisenä ajatuksena lienee ollut, että päivän aikana miehet antaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja. Pikaisen googlettelun jälkeen en kuitenkaan saanut selville, miksi. (Ja vaihtokaupan reiluudesta voi tietysti olla montaa mieltä!)
Vuonna 1995 UNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän (World Book Day tai World Book and Copyright Day) kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. Samalla UNESCO haluaa korostaa kirjojen symboloivan vapautta, yhteenkuuluvuutta ja rauhaa. Juhlapäivällä on ilmeisesti ollut myös vuosittain vaihtuvia teemoja, kuten kirjat ja kääntäminen.
Varsinaisesti halusin kuitenkin kommentoida Kirjan ja ruusun päivään liittyvää YLE:n kulttuuriuutisten juttua Saako kirjan jättää kesken? Siinäpä kysymys, jota olen pohtinut useammankin kerran. Mitä hyötyä on lukea väkisin kirjaa, joka ei varsinaisesti tempaa mukaansa, vaikka se olisi klassikko? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirjan saa jättää kesken - ja ainahan siihen voi ja kannattaa palata myöhemmin. Tietysti kirjan voi lukea vapaaehtoisesti "väkisin" vaikkapa oppimistarkoituksessa.
Tunnustan itse jättäneeni kesken Waltarin Sinuhe egyptiläisen (vaikka muuten Waltarista pidänkin) ja Kiven Seitsemän veljestä. Tolkienin Sormusten herrasta olen tähän mennessä - aloitin noin kymmenen vuotta sitten - lukenut muistaakseni ensimmäisen osan ja Rowlingin Harry Potter -sarjasta raottanut ensimmäisen osan kantta. Näiden sijaan olen lukenut monen monta kiinnostavaa kirjaa, joista osa on toki klassikoita. Viimeaikaisimmat lukukokemukseni löytyvät tuosta blogin oikeasta sivupalkista. Tällä hetkellä mieleenpainuvin on ollut Ilmari Kiannon 1909 ilmestynyt Punainen viiva, jossa kuvataan köyhälistön elämää Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) aikaan.
UNESCO World Book and Copyright Day 2012
UNESCO Book and Copyright Day 2013
Wikipedia: World Book Day
Tänään vietetään Kirjan ja ruusun päivää. YLE 23.4.2013.
Kirjan ja ruusun päivä juontaa juurensa vuoden 1920-luvun Barcelonaan, jossa eräs kirjakauppias ehdotti kirjan päivää juhlistettavaksi Miquel de Cervantesin syntymäpäivänä. Sittemmin päivää on vietetty pääasiassa Cervantesin ja William Shakespearen kuolinpäivänä 23. huhtikuuta, mutta ajankohta vaihtelee eri maissa. Perimmäisenä ajatuksena lienee ollut, että päivän aikana miehet antaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja. Pikaisen googlettelun jälkeen en kuitenkaan saanut selville, miksi. (Ja vaihtokaupan reiluudesta voi tietysti olla montaa mieltä!)
Vuonna 1995 UNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän (World Book Day tai World Book and Copyright Day) kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. Samalla UNESCO haluaa korostaa kirjojen symboloivan vapautta, yhteenkuuluvuutta ja rauhaa. Juhlapäivällä on ilmeisesti ollut myös vuosittain vaihtuvia teemoja, kuten kirjat ja kääntäminen.
Varsinaisesti halusin kuitenkin kommentoida Kirjan ja ruusun päivään liittyvää YLE:n kulttuuriuutisten juttua Saako kirjan jättää kesken? Siinäpä kysymys, jota olen pohtinut useammankin kerran. Mitä hyötyä on lukea väkisin kirjaa, joka ei varsinaisesti tempaa mukaansa, vaikka se olisi klassikko? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirjan saa jättää kesken - ja ainahan siihen voi ja kannattaa palata myöhemmin. Tietysti kirjan voi lukea vapaaehtoisesti "väkisin" vaikkapa oppimistarkoituksessa.
Tunnustan itse jättäneeni kesken Waltarin Sinuhe egyptiläisen (vaikka muuten Waltarista pidänkin) ja Kiven Seitsemän veljestä. Tolkienin Sormusten herrasta olen tähän mennessä - aloitin noin kymmenen vuotta sitten - lukenut muistaakseni ensimmäisen osan ja Rowlingin Harry Potter -sarjasta raottanut ensimmäisen osan kantta. Näiden sijaan olen lukenut monen monta kiinnostavaa kirjaa, joista osa on toki klassikoita. Viimeaikaisimmat lukukokemukseni löytyvät tuosta blogin oikeasta sivupalkista. Tällä hetkellä mieleenpainuvin on ollut Ilmari Kiannon 1909 ilmestynyt Punainen viiva, jossa kuvataan köyhälistön elämää Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) aikaan.
Download
books published over 100 years ago on Kindle, they’re free! - See more
at:
http://www.unesco.org/new/en/unesco/events/prizes-and-celebrations/celebrations/international-days/world-book-and-copyright-day-2013/#sthash.kLJwAqt0.dpuf
Download
books published over 100 years ago on Kindle, they’re free! - See more
at:
http://www.unesco.org/new/en/unesco/events/prizes-and-celebrations/celebrations/international-days/world-book-and-copyright-day-2013/#sthash.kLJwAqt0.
UNESCO World Book and Copyright Day 2012
UNESCO Book and Copyright Day 2013
Wikipedia: World Book Day
Tänään vietetään Kirjan ja ruusun päivää. YLE 23.4.2013.
21. maaliskuuta 2013
World Poetry Day 21.3.
Eilisellä kirjastoreissulla ajauduin myös sivuraiteille ja sen seurauksena ostin muutamalla eurolla Hannes Sihvon toimittaman teoksen Toisten Suomi. Mitä meistä kerrotaan maailmalla (1995), jossa tarkastellaan Suomi-kuvaa erilaisten kirjallisten lähteiden kautta pitkällä aikavälillä. Tästä kaikesta voisi päätellä, että luen jotenkin erityisen paljon, mutta olen oikeastaan hyvin hidas ja valikoiva lukija. Sen vuoksi kai kirjapinot tapaavatkin kasvaa suuriksi. En ahmi kirjoja, vaan enemmänkin uppoudun, ihmettelen ja luen pätkissä. "Kirjallisen viikkoni" päättävät Kirjamessut, joilla varmaankin käyn pyörähtämässä, vaikken vielä ole tarkemmin selannut messujen sisältöä.
Ja tänään on siis UNESCO:n julistama maailman runouspäivä eli World Poetry Day (Hanna tästä jo kirjoittikin!). Päivän tarkoituksena on edistää runouden lukemista, kirjoittamista, julkaisemista ja opetusta kansainvälisesti. Runous on kirjallisuuden muoto, joka varmasti jakaa ihmisiä. Se tuntuu ehkä vaikeaselkoiselta tai vaikeasti lähestyttävältä: runollinen kieli poikkeaa joskus paljonkin siitä kielestä, jota olemme tottuneet käyttämään ja lukemaan päivittäin.
Runot vaativat tai niiden ajatellaan vaativan tulkintaa; runot voivat olla "työläitä" lukea. Toisaalta tässä piilee myös runojen lukemisen ja kirjoittamisen kiinnostavuus - se antaa luvan luovalle kielenkäytölle ja luovalle ajattelulle. Uskon, että runot kehittävät kielitajua (eri tavalla kuin muu kaunokirjallisuus). Olen huomannut, että hyvät tai jollain tavalla puhuttelevat runot tulevat vastaan sattumalta: kirjaston seinällä, netissä, telkkarissa, jonkin kirjan yhteydessä... Etsimällä niitä ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Pidän erityisesti luontoaiheisista runoista, joten tässäpä päivän kunniaksi sellainen:
27. helmikuuta 2013
Haahuilua nettikirjastoissa
Olin kokonaan unohtanut, että kiinnostavaa tietokirjallisuutta voi tosiaan löytää nykyisin myös netistä. Google Booksia tuli käytettyä viimeksi yli vuosi sitten gradukirjoja etsiessä. Kirjat ovat usein vain osittain luettavissa, mutta netissä on kuitenkin helppo päästä kurkkaamaan kirjan sisältöä, jos sen hyödyllisyys omien tarpeiden kannalta mietityttää. Tai jos kirjaa ei ole juuri sillä hetkellä mahdollisuutta saada käsiinsä muulla tavalla (esimerkiksi jos toipuilee toista viikkoa kestäneestä influenssasta kotisohvalla köhien, kuten minä parhaillaan).
Kävinpä siis kurkkaamassa omaa virtuaalikirjastoani ja lisäilin muistiin muutamia uusia teoksiakin. Tässä muutama mainio esimerkki valikoimasta:
Luettavaa löytyy myös Project Gutenbergin, Open Libraryn ja Internet Archiven kautta, esimerkiksi tämä kirja, jonka olen aikoinaan tenttinytkin:
Open Libraryn ja Internet Archiven käyttö on kuitenkin mielestäni jotenkin tikkuista ja vaivalloista. Open Librarysta löytyvä vapaa aineisto on aika rajallista ja painottuu todella vanhoihin kirjoihin, minä ainakin olen löytänyt lähinnä 1800-luvun lopun tekstejä. Internet Archivessa puolestaan on niin paljon kaikenlaista, että selailuun kuluu aikaa. Löytyy sieltä kuitenkin esim. Baudelairen runoja ja elokuvia: vaikkapa Chaplinin Vaeltaja (The Vagabond, 1916) ja vanhaa kauhua, kuten Nosferatu (1922).
Kulttuurintutkimuksellisten teosten lisäksi "nettikirjastoista" löytyy kyllä myös muutakin luettavaa. Project Gutenbergin sivuilta löytyy runoja (esim. Walt Whitman ja P. B. Shelley), kansantarinoita eri maailmankolkista ja ihanaa vanhaa kauhukirjallisuutta (mm. Frans Kafkan Metamorphosis, John Polidorin Vampyre, Thomas Preskett Pressin Varney the Vampire, E. A. Poen tekstejä ja Sheridan LeFanun Carmilla).
Nämä ovat siis englanninkielisiä tietopankkeja. Suomalaisia verkkoaineistoja voi löytää ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta, josta löytyy mm. Kalevala kokonaisuudessaan, linkki Matti Sarmelan Suomen perinneatlakseen digimuodossa sekä runsaasti linkkejä mm. verkkolehtiin, verkkosanakirjoihin ja viitetietokantoihin.
Tietysti on sitten toinen kysymys, kykeneekö ja haluaako lukea tietokoneen ruudulta kovin pitkää tekstiä. Itse en mielelläni vaihda paperia silmiä särkevään ruutuun. Nettikirjastot ja -arkistot ovat kuitenkin näppäriä silloin, kun haluaa tarkistaa nopeasti jotakin (kirjasta jota ei omasta hyllystä löydy), etsiä lainauksia tai viihdyttää itseään satunnaisella runolla tai novellilla.
PS. Jos vanhat tietokonepelit kiinnostavat, löytyy Internet Archivestä myös "softwaren hautausmaa" Software Archive. Onneksi huomasin sen vasta nyt, kun flunssa alkaa olla ohitse enkä ehdi pelata...
Kävinpä siis kurkkaamassa omaa virtuaalikirjastoani ja lisäilin muistiin muutamia uusia teoksiakin. Tässä muutama mainio esimerkki valikoimasta:
- Chris Barker (2012): Cultural Studies. Theory and Practice
- John Storey (2006): Cultural Theory and Popular Culture: An Introduction
- Richard Johnson et. al. (2004): The Practice of Cultural Studies
- James Clifford & George Marcus (eds.) 1986: Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography
- E. E. Evans-Pritchard (1940): The Nuer: a description of the modes of livelihood and political institutions of a Nilotic people
Open Libraryn ja Internet Archiven käyttö on kuitenkin mielestäni jotenkin tikkuista ja vaivalloista. Open Librarysta löytyvä vapaa aineisto on aika rajallista ja painottuu todella vanhoihin kirjoihin, minä ainakin olen löytänyt lähinnä 1800-luvun lopun tekstejä. Internet Archivessa puolestaan on niin paljon kaikenlaista, että selailuun kuluu aikaa. Löytyy sieltä kuitenkin esim. Baudelairen runoja ja elokuvia: vaikkapa Chaplinin Vaeltaja (The Vagabond, 1916) ja vanhaa kauhua, kuten Nosferatu (1922).
Kulttuurintutkimuksellisten teosten lisäksi "nettikirjastoista" löytyy kyllä myös muutakin luettavaa. Project Gutenbergin sivuilta löytyy runoja (esim. Walt Whitman ja P. B. Shelley), kansantarinoita eri maailmankolkista ja ihanaa vanhaa kauhukirjallisuutta (mm. Frans Kafkan Metamorphosis, John Polidorin Vampyre, Thomas Preskett Pressin Varney the Vampire, E. A. Poen tekstejä ja Sheridan LeFanun Carmilla).
Nämä ovat siis englanninkielisiä tietopankkeja. Suomalaisia verkkoaineistoja voi löytää ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta, josta löytyy mm. Kalevala kokonaisuudessaan, linkki Matti Sarmelan Suomen perinneatlakseen digimuodossa sekä runsaasti linkkejä mm. verkkolehtiin, verkkosanakirjoihin ja viitetietokantoihin.
Tietysti on sitten toinen kysymys, kykeneekö ja haluaako lukea tietokoneen ruudulta kovin pitkää tekstiä. Itse en mielelläni vaihda paperia silmiä särkevään ruutuun. Nettikirjastot ja -arkistot ovat kuitenkin näppäriä silloin, kun haluaa tarkistaa nopeasti jotakin (kirjasta jota ei omasta hyllystä löydy), etsiä lainauksia tai viihdyttää itseään satunnaisella runolla tai novellilla.
(kuva täältä)
PS. Jos vanhat tietokonepelit kiinnostavat, löytyy Internet Archivestä myös "softwaren hautausmaa" Software Archive. Onneksi huomasin sen vasta nyt, kun flunssa alkaa olla ohitse enkä ehdi pelata...
24. helmikuuta 2013
"Heavy is best in the world"
Vietin taannoin hauskan (!) 50-minuuttisen black metalin parissa, hyvässä seurassa. Katsoimme nimittäin vihdoin 2011 julkaistun kotimaisen black metal -dokumentin Loputon Gehennan liekki, joka osoittautui trailerinsa veroiseksi viihteeksi. Dokumentti ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta aiheeseen hieman perehtyneelle, mutta kiinnostavinta siinä olivatkin henkilökuvat ja (tahattomat tai tahalliset) vastakkainasettelut, jotka tekivät dokumentista melko monitulkintaisen ja vähän kaoottisen. Keskustelimme dokkarin sisällöstä pitkän tovin seuralaisteni kanssa. Elokuvaillan jälkeen intouduin pitkästä aikaa lueskelemaan netistä mm. aiheeseen liittyviä haastatteluja ja keskusteluja dokkarin herättämistä ajatuksista.
Black metal tutkimuskohteena 2000-luvulla
Raskaan musiikin genressä yleisesti on ilmestynyt viimeisen kymmenen vuoden sisällä aika paljon viihteellisempää kirjallisuutta (Nikula 2002 , Mudrian & Peel 2006, Moynihan & Søderlind 2008), elämäkertoja (esim. McIver 2011, Iommi 2012) ja heavy metalin historiasta on tehty ja YLE:lläkin nähty tv-dokumentteja. Googlailin, minkä verran nimenomaan black metalista löytyy nykyisin tieteellisempää tekstiä. Ollakseen vain yksi metallimusiikin lukuisista alalajeista on black metal ollut viimeisen 5-10 vuoden aikana yllättävänkin yleinen opinnäytetöiden aihe. (Ks. esim. TaY 2008, TY 2006, Umeå uni. 2012)
Vaikuttaisi siltä, että black metalia tutkivat henkilöt, joilla on harrastuneisuutta raskaamman musiikin parissa. Esimerkiksi uunituoreessa väitöksessään Krigaren och transvestiten. Gestaltningar av mörker och maskuliniteter i finländsk black metal folkloristi Mikael Sarelin kuvaa jotenkin tutuntuntoisesti ja sympaattisesti sitä, mitä oli olla nuori hevari (Sarelin 2012, 1):
Jag minns hur jag och några av pojkarna i min klass på teckningstimmen i lågstadiet med färgkritor skrev orden ”Heavy is best in the World” på våra tecknepapper, då vi egentligen borde ha ritat en sommarlovsbild. Vårt upptåg belönades med kvarsittning. Heavy metal var vår egen grej, inte lärarnas, inte föräldrarnas.En ole tutustunut kovin tarkasti aiheesta tehtyihin tutkimuksiin tai opinnäytteisiin, mutta erityisesti Sarelinin väitös vaikuttaa nopean selailun perusteella kiinnostavalta juuri lähestymistapansa vuoksi; sen sijaan, että siinä tarkasteltaisiin black metalia ongelmana tai yhteiskunnallisen pahoinvoinnin lieveilmiönä, tutkimuksessa lähestytään black metalia sukupuoleen liittyvien merkityksenantojen kautta. Lisäksi väitöskirjassa käsitellään kulttuurintutkimuksellisesti kiinnostavaa ja ajankohtaista aihetta eli internetlähteiden problematiikkaa (Sarelin 2012, 59-63).
"Nuorison alakulttuuri, jossa paha voittaa"
Black metalia on käsitelty jonkin verran myös satanismiin kohdistuvassa (akateemisessa ja ei-akateemisessa) tutkimuksessa, jota on tehty käsitykseni mukaan melko lailla ulkoryhmäläisen silmin, teologisessa tai uskontotieteellisessä viitekehyksessä (esim. Hermonen 2006). 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa black metalia käsiteltiin usein kristillisessä ns. valistuskirjallisuudessa, "nuorisosatanismin" yhteydessä. MOT:n tekemä "jossain määrin" värittynyt tv-dokumentti Saatanalliset sävelet (2001) on kenties jo legenda sarallaan. Toisaalta metallimusiikin vaarallisuutta nuorisolle on käsitelty viime vuosinakin mediassa. Black metalia ja siihen liittyviä ideologisia painotuksia on siis tarkasteltu usein nuorisokulttuurin ilmiönä - ja musiikkityylin seuraajissa toki nuorisoa paljon onkin. Kuitenkin nykypäivänä, kuten Loputon Gehennan liekki -dokumentistakin käy ilmi, pääosa black metal -musiikin tekijöistä ja alan vaikuttajista on 30-40-vuotiaita miehiä.
Uusia ulottuvuuksia tutkimukseen
Black metalista löytyy sekä sisällöllisiä, ideologiaan liittyviä että ulkoisia, visuaalisuuteen liittyviä tulkinnallisia polkuja. Nuorisosatanismin tutkimuksen sijaan (tai ohella) aihe tarjoaa mitä erilaisempia tutkimuksellisia ulottuvuuksia, joihin viime vuosina onkin näemmä tartuttu. Aihetta voidaan tarkastella kielitieteen sekä musiikin- ja sukupuolentutkimuksen näkökulmasta. Tarkastelukohteina voivat olla esim. symbolit ja merkitykset, visuaalisuus, maskuliinisuus, ideologia tai vaikkapa musiikin sanoitukset tai rakenne. Itse esimerkiksi opiskeluaikanani kirjoittamassani lyhyessä tutkielmassa pohdiskelin black metalin heteronormatiivisuutta ja maskuliinisuuskäsitystä internet-uutisten (ks. esim. tämä) kommenttien pohjalta.
Huom. Sisällytän viittaukset tutkimuskirjallisuuteen ja nettilähteisiin suurimmaksi osaksi blogitekstin sisään (kirjoittajia nimeämättä, pahoittelut!), jottei postauksen lähdeluettelo paisuisi aivan järjettömän mittaiseksi.
Viitteet
Hermonen, Merja 2006: Pimeä hehku: satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Nuorisotutkimusseuran julkaisuja nro 64. Helsinki: Loki-kirjat.
Iommi, Tony 2012: Iron man. Muistelmat. Helsinki: Like.
McIver, Joel 2011: To Live Is To Die. Metallican Cliff Burtonin tarina. Helsinki: Like.
Moynihan, Michael & Didrik Søderlind 2008: Kaaoksen ruhtinaat: mustan metallin messu (alkup. Lords of Chaos: the bloody rise of the satanic metal underground, 1998). Helsinki: Johnny Kniga.
Mudrian, Albert & John Peel 2006: Choosing Death. Deathmetallin ja grindcoren hämmentävä historia. Helsinki: Like.
Nikula, Jone 2002: Rauta-aika. Suomimetallin historia 1988-2002. Helsinki: Like.
Sarelin, Mikael 2012: Krigaren och transvestiten. Gestaltningar av mörker och maskuliniteter i finländsk black metal. Åbo Akademi.
Lisämateriaalia kiinnostuneille
Videoita:
- True Norwegian Black Metal, VBS/Vice 2007
- Until The Light Takes Us, Aaron Aites & Audrey Ewell, 2008
- Listan dokumenteista linkkeineen löydät esim. täältä.
Valokuvataidetta:
- Peter Beste: Black metal series
Tulevia keikkoja:
Primordial, Absu, Behexen @ Nosturi, 9.3.2013
Taake, Helheim, Black Crucifixation @ Nosturi, 26.4.2013
Carpathian Forest @ Nosturi, 27.4.2013
6. helmikuuta 2013
Runebergin päivä (oli eilen)
Eilen vietettiin kansallisrunoilija J. L. Runebergin päivää. Muistin, että kirjahyllymme perukoilta löytyy Runebergin runoelma Hirvenhiihtäjät (1832), kaunis pieni vihkonen, jota en ole muistaakseni avannut vielä kertaakaan. Hirvenhiihtäjät kuuluu Runebergin suomalaiseen sarjaan, jonka muita osia ovat Hanna ja Jouluilta.
Selailin vihkosta läpi siinä toivossa, että voisin jakaa blogissa jonkin korkealentoisen katkelman hirvenajosta, mutta "harmikseni" runoelma kuvaa hirvenhiihtämisen sijaan enemmänkin kansanelämää ja ihmisiä. Sieltä löytyy Ontrei ruskeaparta, mielevä Pekka, Pyysalo harmaapää, rujo ja rampa Rebekka jne. sekä kosiomatkan kuvailua: "vaan Hennaa muistaen Matti tarttui ohjakseen eik' ennen päästänyt irti, kuin isävanhukselt' aviokseen neitoa pyysi". Tylsää, missä ne suuret hirvet ja jännittävät jahtikuvaukset ovat?! No, ehkä tämä ei ollut paras runoelma eeppisten luontokuvausten ystävän kannalta, mutta paitsi että vihdoin tutustuin Hirvenhiihtäjiin, löysin myös kuitenkin jotain:
Ja aasinsiltana Runebergistä: muistuttaisin jyväskyläläisiä, että Vanhan Kirjan Talvi -tapahtuma on jälleen kaupunginkirjastolla nyt pe-la 8.-9. helmikuuta. Sinne siis tekemään löytöjä! Tai muuten vain ihastelemaan kirjoja ja kasvattamaan sitä ikuista 'pitäisi ostaa' -kirjalistaa...
Selailin vihkosta läpi siinä toivossa, että voisin jakaa blogissa jonkin korkealentoisen katkelman hirvenajosta, mutta "harmikseni" runoelma kuvaa hirvenhiihtämisen sijaan enemmänkin kansanelämää ja ihmisiä. Sieltä löytyy Ontrei ruskeaparta, mielevä Pekka, Pyysalo harmaapää, rujo ja rampa Rebekka jne. sekä kosiomatkan kuvailua: "vaan Hennaa muistaen Matti tarttui ohjakseen eik' ennen päästänyt irti, kuin isävanhukselt' aviokseen neitoa pyysi". Tylsää, missä ne suuret hirvet ja jännittävät jahtikuvaukset ovat?! No, ehkä tämä ei ollut paras runoelma eeppisten luontokuvausten ystävän kannalta, mutta paitsi että vihdoin tutustuin Hirvenhiihtäjiin, löysin myös kuitenkin jotain:
Kun pihamaalle he pääsi ja huomasi, kuink' oli taivas / sees sekä tähtiä täys', lumi hohtava askelen alla / narskui, pakkassää pamautteli nurkkia, sukset / kumpikin alleen kun sujuvaiset sai, sydämessään / Pietari riemastui, jopa haastoi näin sekä lausui: / "Riksien arvoinen, veli veikkonen, aamu on moinen. / Enpä mä uskonut ois itätuulen kostean voivan kääntyä äkkiä näin, se kun eilen toi sulasuojan. / Helppoa pyynti nyt on, kuin luistimet iljamajäällä / sukset liukuelee, vaan hankipa hirviä estää. / Tehdään joutua siis! Tie suorin on alhoja pitkin.
Talvinen aamu jo nous, itä kuulastui, jopa saareen / ehtivät ampujat innokkaat, lumen ylle mi vihrein / korkeni kuusistoin, oli hirvien tyyssija oiva. / Hiihtelijää heti kuus asetettiin siin' ajotoimeen, / taas kukin ampuja katsottuun kävi väijymäpaikkaan. / Huikea huutelu koht' ajon alkoi. Lenteli säikkyin / puista jo teeret, pyyt, joku koppelokin kohusiivin. / Kuului luihke ja pauke, ja täynn' oli pauhua tienoo.
J. L. Runeberg: Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne, 1832). Suom. O. Manninen. Pieni valiosarja XI, WSOY 1957, s. 14-15 ja 28-29.
Ja aasinsiltana Runebergistä: muistuttaisin jyväskyläläisiä, että Vanhan Kirjan Talvi -tapahtuma on jälleen kaupunginkirjastolla nyt pe-la 8.-9. helmikuuta. Sinne siis tekemään löytöjä! Tai muuten vain ihastelemaan kirjoja ja kasvattamaan sitä ikuista 'pitäisi ostaa' -kirjalistaa...
7. tammikuuta 2013
Kirjahaaste vuodelle 2013
Löysin blogista toiseen klikkailtuani kiinnostavan haasteen tulevalle vuodelle: Kansankynttiläin kokoontumisajot, blogissa nimeltä Mitenköhän tässä kaikessa käy. Hupaisan nimen takana piilee tarkemmin ottaen pyrkimys lisätä eri alojen tietokirjallisuuden lukemista - asia, jossa minulla olisikin hieman tekemistä. Tietokirjallisuutta on siis tarkoitus lukea 30.11.2013 mennessä mahdollisimman monesta eri kategoriasta.
Usein kirjastosta tulee lainattua erilaisia aiheita koskevia teoksia, jotka sitten jäävät muutamaksi kuukaudeksi yöpöydälle tai joista tulee luettua takakansi ja johdanto. Myös kirjastojen poistomyynneistä on tullut haalittua kaikenlaista. Tietokirjallisuus vaatii aivan eri tavalla aikaa ja keskittymistä; sisällön sulattaminen vaatii suurempaa vireystilaa kuin romaani, jota tulee lueskeltua puoliunessa ennen nukkumaanmenoa.
Täytyy siis aloittaa oman kirjallisuuslistan kokoaminen! Uskoakseni listalle päätyy sosiologian, maantieteen, historian ja uskontotieteen alan teoksia, kenties muutama elämäkerta- tai muistelmateos. Olisi tietysti hyvä vaeltaa kauemmaskin oman alan parista, joten katsotaan, josko psykologian ja filosofian hyllyltä löytyisi jotain kiinnostavaa. Vaatimattomana tavoitteena olisi kuitenkin lukea vähintään kolme tietokirjaa kulttuurintutkimuksen ulkopuolelta, lähdetään nyt vaikka siitä.
Usein kirjastosta tulee lainattua erilaisia aiheita koskevia teoksia, jotka sitten jäävät muutamaksi kuukaudeksi yöpöydälle tai joista tulee luettua takakansi ja johdanto. Myös kirjastojen poistomyynneistä on tullut haalittua kaikenlaista. Tietokirjallisuus vaatii aivan eri tavalla aikaa ja keskittymistä; sisällön sulattaminen vaatii suurempaa vireystilaa kuin romaani, jota tulee lueskeltua puoliunessa ennen nukkumaanmenoa.
Täytyy siis aloittaa oman kirjallisuuslistan kokoaminen! Uskoakseni listalle päätyy sosiologian, maantieteen, historian ja uskontotieteen alan teoksia, kenties muutama elämäkerta- tai muistelmateos. Olisi tietysti hyvä vaeltaa kauemmaskin oman alan parista, joten katsotaan, josko psykologian ja filosofian hyllyltä löytyisi jotain kiinnostavaa. Vaatimattomana tavoitteena olisi kuitenkin lukea vähintään kolme tietokirjaa kulttuurintutkimuksen ulkopuolelta, lähdetään nyt vaikka siitä.
27. lokakuuta 2012
Väliaika ja kuinka sen aion käyttää
Minulle on jäänyt mieleen eräskin lukion aikainen filosofian tunti, jossa pohdittiin muistaakseni etiikkaa ja maailmankuvaa antiikin filosofian käsitteiden kautta: oletko elämänasenteeltasi onnellisuuden (eudaimonisti) tai nautinnon (hedonisti) tavoittelija vai velvollisuuseetikko. Suurin osa luokasta koki itsensä eudaimonisteiksi, muutama tunnustautui hedonistiksi, mutta muistaakseni itse vastasin olevani "tällä hetkellä velvollisuuseetikko". Sellaista lukiolaisen elämä kenties sillä hetkellä olikin: elämä rytmittyi koeviikkojen mukaan, yo-kokeet olivat koko ajan tähtäimessä ja mielen päällä ja elämä sen vuoksi aika suorituskeskeistä. Suorituskeskeinen elämänvaihe vaikutti myös vapaa-aikaan ja erityisesti taiteelliset harrastukset tuntuivat näivettyvän hiljalleen - yliopistossa olessa niitä tuskin enää olikaan.
Nyt pohtiessani tätä filosofian tunnin kysymystä uudelleen voin onneksi jo sanoa siirtyneeni toteuttamaan velvollisuuksien sijaan eudaimonistin näkemyksiä: pyrin pitkällä tähtäimellä tulemaan onnelliseksi, en tavoittele hedonistin tapaan nopeita tuloksia ja hetken huumaa, vaan työskentelen oman kehitykseni ja tyytyväisyyteni eteen, pyrkien ottamaan huomioon muiden ihmisten toiveet. En myöskään elä velvollisuuseetikon lailla toisten - ihmisten, valtion, uskonnon jne. - kohtuuttomien toiveiden mukaan oman onneni kustannuksella. Kenties elämänasenteen muutokseen vaikuttaa se, että tutkinnot on nyt (ainakin hetkeksi) suoritettu eikä samaa suoritusmentaliteettia kannata siirtää nykyiseen elämään. Suorittamisesta ehtii nauttia myöhemminkin työelämässä tai mahdollisten jatko-opintojen muodossa. Toisaalta suorittajuus on elämäntilanteesta riippumaton luonteenpiirre, josta tuskin kokonaan pääsee eroon; se on ikuista kiirettä seuraavaan pisteeseen ja pakonomaista tarvetta kehittyä jatkuvasti. Jaottelu eudaimonisteihin, hedonisteihin ja velvollisuuseetikoihin on tietysti keinotekoinen, ja toisaalta: tavoitteleehan "hedonistikin" onnellisuutta, omalla tavallaan.
Opintojen jälkeinen elämä olisi hyvä pyhittää edes hetkeksi aikaa omilta tuntuvien asioiden löytämiseen, maailmaan tutustumiseen, hyville kirjoille ja kiireettömille keskusteluille ennen seuraavaa etappia. Kiireettä. Olisi hyvä muistaa, että ne "ylimääräiset" ja joskus päämäärättömiltä tuntuvat asiat elämässä - kuten ikuisuuden kestävät käsityöprojektit tai sunnuntaikävelyt - voivat olla jaksamisen ja kehityksen kannalta kaikkein tärkeimpiä. Tämän ajatuksen kunniaksi aion tänään neuloa oikein h i t a a s t i monta viikkoa kesken olleiden lapasten viimeisen silauksen, eli oikean käden peukalon, paikoilleen... tai ehkä en teekään niitä valmiiksi vaan aloitan villasukat :)
Nyt pohtiessani tätä filosofian tunnin kysymystä uudelleen voin onneksi jo sanoa siirtyneeni toteuttamaan velvollisuuksien sijaan eudaimonistin näkemyksiä: pyrin pitkällä tähtäimellä tulemaan onnelliseksi, en tavoittele hedonistin tapaan nopeita tuloksia ja hetken huumaa, vaan työskentelen oman kehitykseni ja tyytyväisyyteni eteen, pyrkien ottamaan huomioon muiden ihmisten toiveet. En myöskään elä velvollisuuseetikon lailla toisten - ihmisten, valtion, uskonnon jne. - kohtuuttomien toiveiden mukaan oman onneni kustannuksella. Kenties elämänasenteen muutokseen vaikuttaa se, että tutkinnot on nyt (ainakin hetkeksi) suoritettu eikä samaa suoritusmentaliteettia kannata siirtää nykyiseen elämään. Suorittamisesta ehtii nauttia myöhemminkin työelämässä tai mahdollisten jatko-opintojen muodossa. Toisaalta suorittajuus on elämäntilanteesta riippumaton luonteenpiirre, josta tuskin kokonaan pääsee eroon; se on ikuista kiirettä seuraavaan pisteeseen ja pakonomaista tarvetta kehittyä jatkuvasti. Jaottelu eudaimonisteihin, hedonisteihin ja velvollisuuseetikoihin on tietysti keinotekoinen, ja toisaalta: tavoitteleehan "hedonistikin" onnellisuutta, omalla tavallaan.
Opintojen jälkeinen elämä olisi hyvä pyhittää edes hetkeksi aikaa omilta tuntuvien asioiden löytämiseen, maailmaan tutustumiseen, hyville kirjoille ja kiireettömille keskusteluille ennen seuraavaa etappia. Kiireettä. Olisi hyvä muistaa, että ne "ylimääräiset" ja joskus päämäärättömiltä tuntuvat asiat elämässä - kuten ikuisuuden kestävät käsityöprojektit tai sunnuntaikävelyt - voivat olla jaksamisen ja kehityksen kannalta kaikkein tärkeimpiä. Tämän ajatuksen kunniaksi aion tänään neuloa oikein h i t a a s t i monta viikkoa kesken olleiden lapasten viimeisen silauksen, eli oikean käden peukalon, paikoilleen... tai ehkä en teekään niitä valmiiksi vaan aloitan villasukat :)
19. lokakuuta 2012
Tutkimustyön ja cocktailtilaisuuksien paikka? Museoajatuksia.
Museot ovat olleet viimeisen puolen vuoden ajan paljon mielen päällä, sillä olen ollut valmistumisestani lähtien museossa työelämävalmennuksessa. Käytännön työssä olen saanut uudenlaisia näkökulmia asioihin, joihin tutustuin aiemmin museologian perusopintojen kautta: museon arki ja museon toiminta-alueiden laaja skaala ovat tulleet tutummiksi. Lisäksi olen sekä vapaa-ajallani että työn puolesta käynyt museoissa tämän vuoden aikana varmaan useammin kuin viimeisen viiden vuoden sisällä. Tunnustan: en ole koskaan ollut kovin ahkera museokävijä, olen ehkä enemmän museotyöntekijä, museologi - minua kiinnostavat museoiden taustalla vaikuttavat prosessit. Opin paremmin lukemalla kirjoja ja kuuntelemalla luentoja; sen sijaan kärsivällisyyteni ei useinkaan riitä tiedon omaksumiseen (=pitkien tekstien lukemiseen) museossa. Museoista haen elämyksiä, elävöitettyä historiaa, hyviä opastuksia sekä erityisesti silmänruokaa ja estetiikkaa.
Ja mitä niihin museon taustalla vaikuttaviin prosesseihin tulee, kulttuuriperintö tuntuu aina vain kiinnostavammalta aihealueelta - vaikka en koskaan päätyisi varsinaiseksi kokoelmatyön asiantuntijaksi, olen valtavan kiinnostunut museosta erityisesti muistiorganisaationa ja menneisyyden säilyttäjänä. Myös itseäni erityisesti kiinnostavaa kerrontaa ja kertomuksia esiintyy museoissa monessa muodossa, esimerkiksi museokäyntien yhteydessä: näyttelyt, opastukset ja museoesineet muistuttavat ihmisiä asioista ja kannustavat keskustelemaan. Hyvä näyttelykin voi (ja sen tulisikin?) olla kertomus itsessään. Museoissa työskentelee eri taustaisia ihmisiä, minkä olen kokenut rikkautena ja ehkäpä jopa elinehtona tietyntyyppisille museoille: perinnetieteilijät, (taide)historioitsijat ja konservaattorit eivät välttämättä omista esimerkiksi graafikon taitoja. Viime viikkoina olen pohdiskellut kahta museokenttää koskevaa kysymystä: ensinnäkin museoiden rooleja ja roolien moninaisuutta ja toisekseen tutkimuksen roolia museoissa.
Museoilla - ainakin niillä isommilla - on usein kaksi haastavaa roolia: viranomais- tai asiantuntijarooli substanssiosaamisen kautta sekä rooli kulttuurin ja hyvinvoinnin edistäjänä yleisötyönsä kautta. Museoiden yhteiskunnallinen tehtävä voidaan jakaa neljään sektoriin: tallennustyöhön, tieteelliseen työhön, opetus- ja palvelutoimintaan sekä elämysten tuotantoon (ks. Heinonen & Lahti 1988, 315). Vastaavasti museoiden kohderyhmätkin ovat yleisesti ottaen melkoisen laajoja: asiakaskunta voi koostua sekä koululaisista, eläkeläisistä että museon edustaman alan (kulttuurihistoria, luonnontieteet, taide) eri-ikäisistä asiantuntijoista ja harrastajista.
Erityisesti olen kiinnostunut museoiden tieteellisestä roolista. Voisivatko museot olla nykyistä suuremmassa määrin vuorovaikutuksessa tiedemaailman kanssa olemalla oman aihepiirinsä tieteellisiä kirjastoja, arkistoja (materiaalipankkeja) ja asiantuntijoita? Esimerkiksi opinnäytetöiden aiheita pohtiessani aikoinaan en oikeastaan edes tullut ajatelleeksi, että voisin löytää materiaalia tai tutkimusaiheen museoista. Arkistot ja kirjastot olivat ensisijaisia kohteita, joista olisin lähtenyt/lähdin aineistoja hakemaan. Tietysti (kulttuurihistorialliset) museot ovat ehkä luonnollisia aineistojen aarreaittoja museologeille ja etnologeille, jotka useammin perehtyvät varsinaisesti ja kirjaimellisesti esineelliseen kulttuuriin. Folkloristien aineistot ovat sen sijaan perinteisesti ja yleistäen sijainneet arkistoissa kirjoitettuna ja nauhoitettuna puheena. Mutta miten paljon esimerkiksi biologit käyttävät luonnontieteellisten museoiden kokoelmia ja aineistoja tutkimuksissaan? Vai käyttävätkö lainkaan?
Syyskuussa 2012 julkaistussa OKM:n Valtakunnalliset erikoismuseot -selvityksessä (s. 44) ainakin esitetään seuraavaa liittyen museoiden tutkimustyöhön:
Mutta mikä sitten on museon ensisijainen tehtävä? Mitä (ja miten) museossa saa tehdä? Esimerkiksi Museologian perusteet -teoksessa (Heinonen & Lahti 1988, 319) pohditaan historismia ja folklorismia museoiden mahdollisuutena ja erityisesti ongelmana. Minun on aivan pakko lisätä katkelma tähän, sillä se herättää melkoisesti ajatuksia:
Lisää aiheesta ja hieman sen vierestä:
Lähteet:
Edit 29.4.2013: Selkeytetty lainauksia ja viitteitä.
Ja mitä niihin museon taustalla vaikuttaviin prosesseihin tulee, kulttuuriperintö tuntuu aina vain kiinnostavammalta aihealueelta - vaikka en koskaan päätyisi varsinaiseksi kokoelmatyön asiantuntijaksi, olen valtavan kiinnostunut museosta erityisesti muistiorganisaationa ja menneisyyden säilyttäjänä. Myös itseäni erityisesti kiinnostavaa kerrontaa ja kertomuksia esiintyy museoissa monessa muodossa, esimerkiksi museokäyntien yhteydessä: näyttelyt, opastukset ja museoesineet muistuttavat ihmisiä asioista ja kannustavat keskustelemaan. Hyvä näyttelykin voi (ja sen tulisikin?) olla kertomus itsessään. Museoissa työskentelee eri taustaisia ihmisiä, minkä olen kokenut rikkautena ja ehkäpä jopa elinehtona tietyntyyppisille museoille: perinnetieteilijät, (taide)historioitsijat ja konservaattorit eivät välttämättä omista esimerkiksi graafikon taitoja. Viime viikkoina olen pohdiskellut kahta museokenttää koskevaa kysymystä: ensinnäkin museoiden rooleja ja roolien moninaisuutta ja toisekseen tutkimuksen roolia museoissa.
Museoilla - ainakin niillä isommilla - on usein kaksi haastavaa roolia: viranomais- tai asiantuntijarooli substanssiosaamisen kautta sekä rooli kulttuurin ja hyvinvoinnin edistäjänä yleisötyönsä kautta. Museoiden yhteiskunnallinen tehtävä voidaan jakaa neljään sektoriin: tallennustyöhön, tieteelliseen työhön, opetus- ja palvelutoimintaan sekä elämysten tuotantoon (ks. Heinonen & Lahti 1988, 315). Vastaavasti museoiden kohderyhmätkin ovat yleisesti ottaen melkoisen laajoja: asiakaskunta voi koostua sekä koululaisista, eläkeläisistä että museon edustaman alan (kulttuurihistoria, luonnontieteet, taide) eri-ikäisistä asiantuntijoista ja harrastajista.
 |
| Museot palvelevat eri-ikäisiä (Kansallismuseo). |
Erityisesti olen kiinnostunut museoiden tieteellisestä roolista. Voisivatko museot olla nykyistä suuremmassa määrin vuorovaikutuksessa tiedemaailman kanssa olemalla oman aihepiirinsä tieteellisiä kirjastoja, arkistoja (materiaalipankkeja) ja asiantuntijoita? Esimerkiksi opinnäytetöiden aiheita pohtiessani aikoinaan en oikeastaan edes tullut ajatelleeksi, että voisin löytää materiaalia tai tutkimusaiheen museoista. Arkistot ja kirjastot olivat ensisijaisia kohteita, joista olisin lähtenyt/lähdin aineistoja hakemaan. Tietysti (kulttuurihistorialliset) museot ovat ehkä luonnollisia aineistojen aarreaittoja museologeille ja etnologeille, jotka useammin perehtyvät varsinaisesti ja kirjaimellisesti esineelliseen kulttuuriin. Folkloristien aineistot ovat sen sijaan perinteisesti ja yleistäen sijainneet arkistoissa kirjoitettuna ja nauhoitettuna puheena. Mutta miten paljon esimerkiksi biologit käyttävät luonnontieteellisten museoiden kokoelmia ja aineistoja tutkimuksissaan? Vai käyttävätkö lainkaan?
Syyskuussa 2012 julkaistussa OKM:n Valtakunnalliset erikoismuseot -selvityksessä (s. 44) ainakin esitetään seuraavaa liittyen museoiden tutkimustyöhön:
Museon aineistojen tulisi olla tutkijoiden ahkerassa käytössä ja museon pitäisi tukea myös opinnäytteiden tekijöitä hyödyntämään museoiden kokoelmia. Lisäksi museoilla voi olla aktiivinen rooli tutkimusprojektien käynnistämisessä sekä julkaisutoiminnassa. Tieteen maailma on voimakkaasti verkostoitunut ja museoiden tulisi tehdä yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa mahdollisuuksien mukaan.Kokemukseni museokentällä on vielä sen verran vähäistä ja rajoittunutta, etten osaa sanoa, miten hyvin tämä tällä hetkellä toteutuu, tai ylipäätään millaisia resursseja tieteelliseen ja tutkimukselliseen (yhteis)työhön museoissa realistisesti edes on.
Mutta mikä sitten on museon ensisijainen tehtävä? Mitä (ja miten) museossa saa tehdä? Esimerkiksi Museologian perusteet -teoksessa (Heinonen & Lahti 1988, 319) pohditaan historismia ja folklorismia museoiden mahdollisuutena ja erityisesti ongelmana. Minun on aivan pakko lisätä katkelma tähän, sillä se herättää melkoisesti ajatuksia:
Kymmenet paikallismuseot ovat joutuneet historismin ja folklorismin uhreiksi ja toimivat etupäässä seuranäytelmien ja kansantanssiesitysten kulisseina ja rekvisiittavarastoina. Suurella vaivalla pystytetyt ja sisustetut päärakennukset ovat joutuneet alentumaan harrastajanäytelijöiden pukuhuoneiksi. - - Monin paikoin museot unohtivat perimmäisen tarkoituksensa ja niistä tuli yhteisiä kulttuuritiloja, jotka tarjosivat miellyttävät puitteet mille tahansa tilaisuudelle. Monet päättäjät kuvittelevat kai vieläkin, että museoita pidetään yllä sen tähden, että kunnalla on arvokkaasti sisustettu paikka, jossa järjestää cocktailtilaisuuksia.Tätä katkelmaa olisi hyvä pohtia esimerkiksi yhdistysten ylläpitämien paikallismuseoiden ja toisaalta valtion erikoismuseoiden näkökulmasta - museoita on hyvin erilaisia ja siten se, millainen toiminta mihinkin sopii on aika tapauskohtaista. Tietysti pääsanoma - erittäin tärkeä sellainen - tekstissä on se, että museoiden tallennus-, säilytys-, tutkimus- ja pedagogisia vastuita ei pitäisi unohtaa. Tuo vuonna 1988 kirjoitettu tekstinpätkä on ajankohtainen myös tällä hetkellä: museoiden ei tule missään tapauksessa supistua pelkiksi gallerioiksi, joissa museoammatillinen henkilökunta ja tieteellinen toiminta on vähennetty kustannustehokkaasti minimiin. Elämysten tuottaminen tulkoon sitä pohjustavan tieteellisen ja asiantuntijatyön tuloksena.
Lisää aiheesta ja hieman sen vierestä:
- Kaisa Vähähyyppä, Menneisyyden ote. älykästyö.fi, 26.9.2011.
- Outi Hupaniitty, Sähköistyvä kulttuuriperintö muuttaa historiankirjoitusta. Ennen ja nyt, 13.4.2011.
- Pertti Anttonen, Kulttuurin, perinteen ja perinnön kysymyksiä (pdf). Elore vol. 16, 1/2009.
Lähteet:
- Jouko Heinonen & Markku Lahti 1988: Museologian perusteet. Suomen museoliitto.
- Opetus- ja kulttuuriministeriö, Valtakunnalliset erikoismuseot. Selvitys erikoismuseojärjestelmän tilasta ja tulevaisuudesta. OKM, 7.9.2012.
Edit 29.4.2013: Selkeytetty lainauksia ja viitteitä.
20. syyskuuta 2012
Mieleenpalautusoperaatio
Palataanpa jälleen kirjojen pariin! Toveri Hanna vastaili kiinnostavaan kirjahaasteeseen, johon minäkin päätin tarttua. Aluksi ajattelin, etten kyllä millään keksi vastauksia, mutta otettuani avukseni LibraryThingin (muistin vihdoin tunnukseni sinne) alkoivat vastauksetkin muotoutua. Mikä siinä on, että lukemiaan kirjoja on joskus kamalan vaikea palauttaa mieleen, mutta kun lempi- ja inhokkikirjojaan hetken muistelee ja pääsee vauhtiin, palautuu koko ajan lisää mieleen... Tällaisia pohdintoja kysely sitten herätti:
1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?
No sanotaan vaikka Englundin Kuningatar Kristiina: elämäkerta (2007) siinä mielessä, että kirja kertoo nuoresta naisesta, joka pohtii maailmankuvaansa, filosofisia kysymyksiä ja naisena olemista, ja ylipäätään haeskelee paikkaansa maailmassa - Kristiinan suhteen aika kirjaimellisestikin maailmassa, omassa elämässäni ehkä "vähän" pienemmässä mittakaavassa... Muuten en erityisemmin samaistu Kristiinaan. Toisaalta elämääni juuri tällä hetkellä voisi kuvata myös jokin Samuel Beckettin novelli.
2. Luetko runoja?
Joskus, yleensä suomalaista runoutta. Edith Södergrania, Mirkka Rekolaa ja Eino Leinoa ainakin.
3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Hm, jos vanhojen kirjojen myyntitapahtumat lasketaan niin kyllä. Opiskeluaikanani kävin muistaakseni muutamassa kirjallisuustapahtumassa, joissa taisi kummassakin olla jokin poliittinen tai vastakulttuuriteema.
4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
Jostakin sekopäisestä kirjasta, jota joutuisi oikeasti tulkitsemaan ja muokkaamaan kuvallista kerrontaa varten. Mutta mitä nyt tulee mieleen äkkiseltään, ehkä Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo tai jokin H. P. Lovecraftin novelleista kiinnostaisi minua elokuvaversiona tai tv-sarjana.
5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?
No niitä on kyllä vähän liian monta. Noloin vielä lukematta oleva on Tuntematon sotilas. Toisaalta olen sitä mieltä, että mikään pakko ei ole (kaikkia) klassikoita lukea eikä klassikkostatus tee kirjasta automaattisesti "hyvää". Tärkeää itselleni on ollut löytää jokin motivaatio lukea klassikkokirja, esimerkiksi kiinnostus teoksen syntyprosessiin tai -ajankohtaan.
6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?
Clive Barkerin Yön kansa (alkup. Cabal, 1988)... Kirjalla on nostalgia-arvoa minulle ja kyllä se kieltämättä on ihan hyvä kauhukirja, joka erottuu joukosta tarinansa puolesta - vaikkei ehkä kielellisesti ym. ole mikään mestariteos. Kirja on innoittanut myös muita, sen pohjalta on tehty (aika huono) elokuva ja (raskaampaan musiikkimakuun soveltuvaa) musiikkia.
7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Kaunokirjallisuuden puolelta ei tule ketään mieleen, mutta erityisesti oman alan tietokirjailijoissa ja tutkijoissa olisi vaikka kuinka paljon kiinnostavia ihmisiä - nykyisiä ja edesmenneitä.
8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
No tietysti Draculan! Myös Waltarin Tanssi yli hautojen -kirjassaan kuvaaman keisari Aleksanterin.
9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?
Hmm... en kyllä osaa sanoa tähän mitään. Jos ei ole pakko rajoittua kaunokirjallisuuden puolelle, niin ehkä sanoisin, että Pentti Linkola on kyllä jaksanut pitää kiinnostusta yllä poleemisilla puheenvuoroillaan...
10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Käytettynä tuttavalta Museologian perusteet. Viimeisin ostamani ei-tietokirja lienee kaunis oranssikantinen Kalevala (SKS, 2005).
11. Mitä luet juuri nyt?
Emmi Itärannan esikoisteosta Teemestarin kirja (2012), se on ihan suositeltavan oloinen teos. Ja vegaanikeittokirjoja luen löytääkseni uusia kasvisruokaideoita.
1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?
No sanotaan vaikka Englundin Kuningatar Kristiina: elämäkerta (2007) siinä mielessä, että kirja kertoo nuoresta naisesta, joka pohtii maailmankuvaansa, filosofisia kysymyksiä ja naisena olemista, ja ylipäätään haeskelee paikkaansa maailmassa - Kristiinan suhteen aika kirjaimellisestikin maailmassa, omassa elämässäni ehkä "vähän" pienemmässä mittakaavassa... Muuten en erityisemmin samaistu Kristiinaan. Toisaalta elämääni juuri tällä hetkellä voisi kuvata myös jokin Samuel Beckettin novelli.
2. Luetko runoja?
Joskus, yleensä suomalaista runoutta. Edith Södergrania, Mirkka Rekolaa ja Eino Leinoa ainakin.
3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Hm, jos vanhojen kirjojen myyntitapahtumat lasketaan niin kyllä. Opiskeluaikanani kävin muistaakseni muutamassa kirjallisuustapahtumassa, joissa taisi kummassakin olla jokin poliittinen tai vastakulttuuriteema.
4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
Jostakin sekopäisestä kirjasta, jota joutuisi oikeasti tulkitsemaan ja muokkaamaan kuvallista kerrontaa varten. Mutta mitä nyt tulee mieleen äkkiseltään, ehkä Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo tai jokin H. P. Lovecraftin novelleista kiinnostaisi minua elokuvaversiona tai tv-sarjana.
5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?
No niitä on kyllä vähän liian monta. Noloin vielä lukematta oleva on Tuntematon sotilas. Toisaalta olen sitä mieltä, että mikään pakko ei ole (kaikkia) klassikoita lukea eikä klassikkostatus tee kirjasta automaattisesti "hyvää". Tärkeää itselleni on ollut löytää jokin motivaatio lukea klassikkokirja, esimerkiksi kiinnostus teoksen syntyprosessiin tai -ajankohtaan.
6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?
Clive Barkerin Yön kansa (alkup. Cabal, 1988)... Kirjalla on nostalgia-arvoa minulle ja kyllä se kieltämättä on ihan hyvä kauhukirja, joka erottuu joukosta tarinansa puolesta - vaikkei ehkä kielellisesti ym. ole mikään mestariteos. Kirja on innoittanut myös muita, sen pohjalta on tehty (aika huono) elokuva ja (raskaampaan musiikkimakuun soveltuvaa) musiikkia.
7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Kaunokirjallisuuden puolelta ei tule ketään mieleen, mutta erityisesti oman alan tietokirjailijoissa ja tutkijoissa olisi vaikka kuinka paljon kiinnostavia ihmisiä - nykyisiä ja edesmenneitä.
8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
No tietysti Draculan! Myös Waltarin Tanssi yli hautojen -kirjassaan kuvaaman keisari Aleksanterin.
9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?
Hmm... en kyllä osaa sanoa tähän mitään. Jos ei ole pakko rajoittua kaunokirjallisuuden puolelle, niin ehkä sanoisin, että Pentti Linkola on kyllä jaksanut pitää kiinnostusta yllä poleemisilla puheenvuoroillaan...
10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Käytettynä tuttavalta Museologian perusteet. Viimeisin ostamani ei-tietokirja lienee kaunis oranssikantinen Kalevala (SKS, 2005).
11. Mitä luet juuri nyt?
Emmi Itärannan esikoisteosta Teemestarin kirja (2012), se on ihan suositeltavan oloinen teos. Ja vegaanikeittokirjoja luen löytääkseni uusia kasvisruokaideoita.
(kuva täältä)
Haastan tämän postauksen lukijat vastaamaan myös - jos ei blogiin niin vaikkapa omaan muistivihkoon omaksi iloksi tai facebookiin...
31. elokuuta 2012
Suomalaiset tuulta myymässä
Kirjoittelu on kesän aikana jäänyt, kun on ollut kiire juosta museosta toiseen ja kokea kulttuuria siitä kirjoittamisen sijaan - joskin aion palata asiaan kirjoittamalla kokemastani tännekin jossain vaiheessa... Päätin kuitenkin jakaa tässä välissä, museoajatusten tiivistyessä mielessä, vain yhden sattumanvaraisen asian, joka tänään taas tuli mieleen.
Kulttuurintutkijoille lienee jossain määrin tuttu Olaus Magnuksen (1490-1557) Carta Marina ja Pohjoisten kansojen historiasta (Historia de gentibus septentrionalibus) -teos sekä näiden kuvaukset suomalaisista. En ole itse tutustunut Pohjoisten kansojen historiaan tarkemmin, lukaissut vain siitä irroitettuja käännettyjä otteita joskus. Mitä tulee nykypäivään, me suomalaiset tunnumme olevan kovinkin kiinnostuneita siitä, mitä mieltä meistä rajojemme ulkopuolella ollaan. En voi väittää itse olevani tästä mikään poikkeus, sillä mielestäni on kiehtovaa ja opettavaista peilata omia käsityksiä ulkopuolisiin mielikuviin. "Me ja muut" -jaottelut kliseisyydessään paljastavat paitsi stereotypioita myös sisäisiä eroja: suomalaisuus ei ehkä näyttäydy kovin selkeäpiirteisenä, jos lähdetään hajottamaan suomalaisuuteen - tai etenkin vielä kohdistetummin johonkin paikallisuuteen - liittyviä mielikuvia, käsityksiä ja arvostuksia.
Jokin aika sitten törmäsin jälleen Olaus Magnukseen ja minua on huvittanut suuresti ajatus suomalaisista "tuulenkauppiaina". Tuulen myyjät tuovat minulle mieleen partasuiset metsäläisukot kauppaamassa tuulta (=tyhjää, olematonta) epäonnisille, hyvä/taikauskoisille Suomeen eksyneille matkaajille. Tuulenkauppiaista löytyy lyhyt tekstinpätkän täältä. Tuulenkauppiaat siis olivat jonkinlaisia noitia tai velhoja, jotka myivät merenkävijöille tuulta. Ilmeisesti näihin tuulenkauppiaisiin on suhtauduttu varovaisesti ja vakavalla mielellä. Olaus Magnuksen Suomea koskevat tiedot tosin taisivat olla melko mielikuvituksekkaita (ks. paremman lähteen puutteessa esim. Kansallisbiografia ja Wikipedia). Kansallisbiografian tekstissäkin todetaan, että "Olaus Magnuksen historiateos ja kartta antavat sekä mielikuvituksellisia tietoja Suomesta että melko tarkkoja kuvauksia aikansa oloista. Kartan maantieteellinen informaatio on melko mielikuvituksellinen."
Ja itse Carta Marinaa, joka on kyllä kuvitukseltaan aivan mahtava, pääsee tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin täällä.
Haluaisin kartan joskus oman työhuoneen seinälle, jotta voisin sitä katsella ja pohtia, miten käsitykset meistä ja muista muuttuvat eri aikoina - ja millaisia asioita on käsitysten taustalla, mitä niistä voimme oppia.
(kuva täältä)
Kulttuurintutkijoille lienee jossain määrin tuttu Olaus Magnuksen (1490-1557) Carta Marina ja Pohjoisten kansojen historiasta (Historia de gentibus septentrionalibus) -teos sekä näiden kuvaukset suomalaisista. En ole itse tutustunut Pohjoisten kansojen historiaan tarkemmin, lukaissut vain siitä irroitettuja käännettyjä otteita joskus. Mitä tulee nykypäivään, me suomalaiset tunnumme olevan kovinkin kiinnostuneita siitä, mitä mieltä meistä rajojemme ulkopuolella ollaan. En voi väittää itse olevani tästä mikään poikkeus, sillä mielestäni on kiehtovaa ja opettavaista peilata omia käsityksiä ulkopuolisiin mielikuviin. "Me ja muut" -jaottelut kliseisyydessään paljastavat paitsi stereotypioita myös sisäisiä eroja: suomalaisuus ei ehkä näyttäydy kovin selkeäpiirteisenä, jos lähdetään hajottamaan suomalaisuuteen - tai etenkin vielä kohdistetummin johonkin paikallisuuteen - liittyviä mielikuvia, käsityksiä ja arvostuksia.
Jokin aika sitten törmäsin jälleen Olaus Magnukseen ja minua on huvittanut suuresti ajatus suomalaisista "tuulenkauppiaina". Tuulen myyjät tuovat minulle mieleen partasuiset metsäläisukot kauppaamassa tuulta (=tyhjää, olematonta) epäonnisille, hyvä/taikauskoisille Suomeen eksyneille matkaajille. Tuulenkauppiaista löytyy lyhyt tekstinpätkän täältä. Tuulenkauppiaat siis olivat jonkinlaisia noitia tai velhoja, jotka myivät merenkävijöille tuulta. Ilmeisesti näihin tuulenkauppiaisiin on suhtauduttu varovaisesti ja vakavalla mielellä. Olaus Magnuksen Suomea koskevat tiedot tosin taisivat olla melko mielikuvituksekkaita (ks. paremman lähteen puutteessa esim. Kansallisbiografia ja Wikipedia). Kansallisbiografian tekstissäkin todetaan, että "Olaus Magnuksen historiateos ja kartta antavat sekä mielikuvituksellisia tietoja Suomesta että melko tarkkoja kuvauksia aikansa oloista. Kartan maantieteellinen informaatio on melko mielikuvituksellinen."
Ja itse Carta Marinaa, joka on kyllä kuvitukseltaan aivan mahtava, pääsee tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin täällä.
Haluaisin kartan joskus oman työhuoneen seinälle, jotta voisin sitä katsella ja pohtia, miten käsitykset meistä ja muista muuttuvat eri aikoina - ja millaisia asioita on käsitysten taustalla, mitä niistä voimme oppia.
24. toukokuuta 2012
Folkloristiikasta, vähäsen
Suunnittelin laajaa blogitekstiä folkloristiikasta tieteenalana, mutta lopulta uppouduin lukemaan vanhaa pääsykoekirjaani, Leea Virtasen teosta Suomalainen kansanperinne (1988). Lähdekirjoja oli mielessä useampi, mutta suorastaan unohduin tähän ensimmäiseksi avaamaani kirjaan, sillä suurin osa tästä tekstistä oli muotoutunut jo päästyäni kirjan sivulle 13. On kai totuttauduttava blogitekstin ja (tieteellisen) esseen eroihin; blogiteksti on pieni sirpale suuresta kokonaisuudesta, tiivistys ja näkökulma jostakin/johonkin. Jos kandidaatintutkielman tai gradun aiheen ja aineiston rajaaminen voi olla vaikeaa, niin entäpäs kun on kyseessä 1-2 liuskan mittainen blogiteksti... Blogitekstissä on vaikea olla tyhjentävä, vaikka niin kovasti haluaisikin - ehkä blogia itsessään on ajateltava yhtenä suurena esseenä, joka koostuu näistä sirpalemaisista merkinnöistä.
No joka tapauksessa, menen nyt varsinaiseen asiaan eli hajanaisiin pohdintoihini folkloristiikasta. Vilkuilin myös Alan Dundesin toimittamaa The Study of Folklore-teosta (1965), jossa on C. W. von Sydowin artikkeli Folktale Studies and Philology: Some Points of View. Von Sydow on tarkastellut folkloren leviämistä ja esittänyt, että on perinteenkantajia, jotka ovat joko passiivisia (välittävät oppimaansa sellaisenaan) tai aktiivisia (tuottavat uutta). Folkloristiikka on - tai oli aikoinaan - siis tietynlaista kertomusten arkeologiaa: suullisen perinteen leviämistä ja muuntelua jäljitetään, ja kaivellaan suullisten esitysten juuria mm. kielen kautta.
Von Sydow on määritellyt 1940-luvulla kansanperinteentutkimusta näin:
[kansanperinteentutkimus käsittelee] kansan suullista uskoon, tapaan ja runouteen kuuluvaa perinnettä, perinteen elämää, syntyä ja kehitystä, sen periytymistä ja leviämistä sekä kansan tapaa ajatella" (Virtanen 1988, 10).
Folkloristiikassa tarkastellaan myös arvoja ja kulttuurisia käsityksiä, mikä tavallaan antaa tutkimusalalle yhteiskuntatieteellisenkin sävyn (Virtanen 1988, 11); esimerkiksi oma graduni sivusi sosiologiaa ja humanistista maantiedettä, kun tarkastelin ihmisten kokemuksia asuinpaikastaan. Folkloristiikan voi tietysti nähdä lähenevän myös kielen tutkimusta, sillä se tarkastelee kielen käyttöä: juoruja, huumoria ja pilailua, tarinoita ja satuja, ylipäätään kielen käyttöä ja kerrontaa eri tilanteissa. Eri maissa folkloristiikassa on erilaisia painotuksia, ja folkloristiikan suhde esim. etnologiaan ja antropologiaan on erilainen vaikkapa Pohjois-Amerikassa ja Pohjoismaiden kesken. Suomessa erityisesti kansanrunouden tutkimus (verrattuna muihin kansankulttuurin muotoihin) on ollut merkittävä painopiste folkloristiikassa; suomalaista ja vertailevaa kansanrunoudentutkimusta (folkloristiikkaa) on opetettu Helsingin yliopistossa vuodesta 1888 lähtien. (Virtanen 1988, 11-12.)
Leea Virtanen avaa teoksessaan kansanrunouden tutkimuksen ja kansanperinteen termejä, joita en oikeastaan sitten ensimmäisen opiskeluvuoden ole juuri ajattelut - niistä on tullut jotenkin itsestään selviä, vaikka eivät ne sitä ole. Kansa kansanrunoudessa tai -perinteessä merkitsee jotakin ihmisten muodostamaa - menneisyyteen sijoittuvaa tai nykyistä - ryhmää, yhteisöä, verkostoa, joka luo omaa kulttuuriaan; runous ja perinne ovat niinikään laajempia käsitteitä, joilla viitataan ihmisryhmien yhteisöllisiin ilmauksiin (Virtanen 1988, 10-11). Kansa voi olla nenetsit, porilaiset, kalastajakylän naisväestö, teollisuusyrityksen työpaikkaporukka... ja perinne on se kulttuuri, maailmankuva tai yhteisöllinen toiminta, jonka he jakavat.
Suomalainen kansanperinne -teoksen kirjoittamishetkellä 1980-luvun lopulla on folkloren opettamista luonnehdittu "folkloresta tietoiseksi tulemiseksi", millä tarkoitetaan prosessia jossa tuleva tutkija (opiskeilja) "tulee tietoiseksi folkloren luonteesta, sen haarautumista ja ilmenemismuodoista ja tämä tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle; tämä taas voi avata silmämme uudella tavalla inhimillisen elämän ja kulttuurin elinvoimaisille ulottuvuuksille" (Virtanen 1988, 13). Kuulostaa vähän monimutkaiselta, ehkä sen voisi todeta yksinkertaisemmin näin: folkloristiikan opinnot herkistävät havainnoimaan maailmaa tietystä näkökulmasta. Opinnot antavat raamit, eväät, välineet nähdä ja ymmärtää ihmisen kulttuuria. Tai oikeastaan, ainakin omalla kohdallani, kyse on paljon voimakkaammasta maailmankatsomuksen ja käsityskyvyn avartumisesta kuin vain "herkistymisestä", kyse on enemmänkin kokonaisen maailmankuvan muotoutumisesta: katselen maailmaa väistämättä kulttuurintutkijana. Se, mitä olen oppinut, ei voi olla vaikuttamatta myös jokapäiväisessä elämässäni ja arjessani, siis kuten Virtanen edellä totesi, "tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle". Ehkä kyse voi olla jostakin samantapaisesta kuin luonnontieteiden, kuten fyysiikan tai biologian, opiskelijan alati kasvava käsityskyky häntä ympäröivästä maailmasta, sen rakenteesta ja ilmiöistä.
Lähteet
- Dundes, Alan 1965 (ed.): The Study of Folklore. Eaglewood Cliffs, N.J.: Prentice-Hall.
- Virtanen, Leea 1988: Suomalainen kansanperinne. Helsinki: SKS.
25. huhtikuuta 2012
Henkilöhistorioita, historiaa henkilöiden kautta...
Luettuja:- Hannele Klemettilä: Ritari siniparta: Gilles de Rais'n tarina (2005)
- Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty (2003)
- Peter Englund: Kuningatar Kristiina. Elämäkerta (2007)
- Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä (2009)
- Rakel Liehu: Helene (2003)
Olen lukenut viimeisen viiden kuukauden aikana erityylisiä elämäkertoja ja henkilöhistorioita, oikeastaan yhden per kuukausi. En suunnitelmallisesti, vaan enemmänkin sattumalta. Jokainen teos on sekä muodoltaan että aiheeltaan aivan erilainen.
Klemettilän Ritari Siniparta - Gilles de Rais’n tarina minun oli pitänyt lukea jo muutaman vuoden ajan, mutta sain sen vihdoin loppuvuodesta 2011 luettavakseni. Erityisesti innostuin kirjaa lukiessa siitä, miten aivan toisella tavalla voi henkilöhistorian kautta oppia tuntemaan jotakin aikakautta ja ajan maailmankuvaa (mentaliteettia) - minulla on aina ollut ongelmana historian tapahtumien jäsentäminen ja muistaminen, ellen voi liittää niitä johonkin yksityiskohtaan (kuten tiettyyn henkilöön), jonka kautta hahmotan kokonaisuutta. Klemettilän kirja oli toki muutenkin mielenkiintoinen. Seuraavaksi luin Cornwellin Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty, jossa minua häiritsee tuo suomennetun otsikon tökkivä muoto, ja Peter Englundin Kuningatar Kristiina. Elämäkerta -teoksen. Joista ei kyllä löydy kauheasti yhtymäkohtia: ensinnä mainittu on "viihteellinen", joskin ihan kiinnostava 1800-luvun englantilaista yhteiskuntaa kivasti valottava teos, toinen puolestaan varsinaisesti tietokirja, lyhyt elämäkerta. Suurin anti näissäkin kirjoissa oli minulle kunkin ajan, 1600-luvun ja 1800-luvun Euroopan tapahtumiin ja maailmankuvaan tutustuminen.
Sen sijaan Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä on kirja, josta nautin enemmänkin sen hienon kielen ja kerronnan kuin tiedollisen annin vuoksi. Koko teoksen idea ja toteuttamistapa - esseeromaani - kiehtoo minua: Mazzarella kertoo tarinan vanhan Topeliuksen suulla, kuvaa hänen tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaansa yhden talvipäivän ajan, sekä konkreettisia jokapäiväisiä vaivoja ja ärtymyksenkohteita että pohdintaa eletystä elämästä ja ihmissuhteista. Toisin kuin edellä mainitsemani henkilöhistoriat, jotka pysyvät etäällä kohteestaan. Näin teosta kuvataan kirja-arviossa HS.fi:ssä (5.7.2009):
Ei kaipuuta, ei surua kuvaa yhtä joulunaluspäivää Topeliuksen kotona Sipoon Koivuniemessä. Se seuraa ikääntyneen suurmiehen huolekkaita ja katkonaisia ajatuksia, jotka vaeltavat rakkaudesta kuolemaan, muistoihin, ideoista arkipäivän vaivalloisuuteen. Teos liikkuu henkilöhistorian ja kaunokirjallisuuden välisellä katvealueella. Se kuvaa päähenkilön sisäistä todellisuutta, josta historiantutkimuksen menetelmillä ei saisi otetta.
Tällä hetkellä minulla on iltalukemisena Runeberg-palkittu, tiiliskivimäinen Rakel Liehun Helene, minä-muotoinen ja ilmaisultaan aika ilmavan runollinen teos Helene Schjerfbeckin elämästä, jossa kerronta etenee eri elämänvaiheiden kuvausten vuoropuheluna. Totuttuani Liehun ilmaisutapaan (jonka vuoksi meinasin aluksi jättää kirjan kesken) jäin koukkuun ja kirja loppuu pian... Kirja toimii varmasti hyvänä johdantona kesäkuussa avautuvalle Ateneumin Schjerfbeck-näyttelylle, jossa toivottavasti tulee käytyä syksyyn mennessä.
Seuraavaksi olisikin sitten vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Black Sabbath -kitaristi Tony Iommin (oma)elämäkerta Iron Man: My Journey through Heaven and Hell with Black Sabbath (2011).
(kuva täältä)
(kuva täältä)
13. huhtikuuta 2012
Kulttuuriperintö, kotiseutu, paikallisuus... ajatuksia museologiaseminaarista
Seurasin tänään Diaario ry:n valtakunnallista museologiaseminaaria, Rakkaudesta kulttuuriperintöön! - paikallismuseoiden arvo ja asema Suomessa, viihtyisässä Seminarium-rakennuksen salissa Jyväskylän yliopistolla. Ajattelin oppimispäiväkirjamaisesti hieman koota päivän aikana heränneitä ajatuksia ja nostaa esiin niitä hieman yllättävältäkin tuntuvia yhteyksiä, joita seminaarin puheenvuorojen ja oman graduni aiheiden välillä on.
Kotiseutuliiton Lassi Saressalo ja Kirsi Moisander nostivat esitelmässään Kuntamuutokset ja kotiseutu(museo)työ esiin mm. kysymyksiä siitä, kuka omistaa kunnan tai mikä kunta edes on - onko kukaan "nähnyt kuntaa", miltä kunta näyttää? Miten paikallisuuden rajat voidaan määritellä ja kuka ne määrittää? Kysymyksillä heräteltiin pohtimaan esimerkiksi sitä, miten paikallisuutta esitetään toisille ja itselle. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat joutuvat yleensä selventämään tarkemmin, mistä ovat kotoisin - mikä omalle kotiseudulle on ominaista, mitä siellä tehdään, miltä siellä näyttää, millaisia ihmisiä siellä asuu. Saman asian äärellä ovat paikallismuseot: ne kertovat meille itsestämme ja muille "meistä", paikallisista ihmisistä, historiasta ja elämästä, esineistönsä kautta.
Saressalo mainitsi sen, miten 1970-luvulla folkloristiikkaa ei (eikä varmaan vieläkään) pidetty museoaineena, koska se ei tutki esineitä vaan henkistä perintöä. Folkloristeja kiinnostavat kuitenkin kertomukset, ja kertomusten välittämisestähän esineiden näytteille asettamisessa - ja itse museoissa - on pohjimmiltaan kyse. (Paikallis)museo laittaa (parhaimmillaan) esineet kertomaan meille menneisyydestä - etiketein, oppaan äänellä, havainnollistavien interiöörien avulla jne.
Graduni liittyi sillä tavalla läheisesti kuntamuutoksiin ja kotiseudun käsitteeseen, että vetämissäni ryhmäkeskusteluissa keskustelimme kyläläisyydestä: mitä on olla kyläläinen - ja erityisesti, mitä se ei ole. Kyläläisyys määrittyi irralliseksi siitä suuremmasta alueesta tai "pitäjästä", johon kylä varsinaisesti kuuluu - kyläläiset olivat kyläläisiä, vaikka osoitteen postitoimipaikka viittaisi laajempaan asuinalueeseen. Itseä ei haluta edes mielellään esitellä toisille varsinaisen asuinalueen nimellä, vaan selvitetään mieluummin seikkaperäisesti, mistä päin ollaan kotoisin ja missä oma kylä sijaitsee. Kiinnitin jonkin verran huomiota gradussani myös siihen, miten ihmiset kiinnittävät itsensä johonkin paikkaan kerronnassaan: he tuottavat omaa kyläläisyyttään puhumalla "meistä", yhteisistä projekteista ja huolenaiheista tai kyläympäristöön - omalle ja yhteiselle takapihalle - sijoittuvista luontoelämyksistä. Paikallisuudella on väliä ja vaikka kylätoiminta hiipuisi ja kylän yhteiset tapahtumat vähentyisivätkin "se on tärkee asia se kyläläisyys", kuten eräs ryhmäkeskustelijani painotti. Kyse on siitä, minne itsemme paikannamme, minne koemme kuuluvamme; kyse on identiteetistä, jota ylläpidetään kertomusten, muistelun (ja paikallismuseoissa esineiden) kautta.
Paikallismuseoilla on kiinteä yhteys identiteetin kokemukseen. FM, etnologi Sini Hirvonen pohti omassa esitelmässään sitä, miten emotionaalisesti paikallismuseot voidaan kokea. Museoiden toimintaa ylläpitävät ja vaalivat vapaaehtoistyöntekijät esimerkiksi usein "museoivat itsensä" lahjoittamalla omia esineitään museoon. Siten museon ja ihmisen välille syntyy side ja museota kohtaan kohdistetut toimet, esim. muutosvaatimukset, voidaan kokea hyvin henkilökohtaisesti. Paikallismuseoilla on myös valtaa vaikuttaa käsityksiin "meistä", meidän historiasta; museo vaikuttaa vahvasti menneisyyden tulkintoihin.
Museo on kenttä monenlaisille tulkinnoille ja näkökulmille. En lähtisi sulkemaan kerronnantutkijoita, folkloristeja, ulos museotyöstä. Ainakin itselleni on hiljalleen avautumassa se, mikä esineellisen kulttuurin tutkijoita ja meitä yhdistää, ja millaisia erilaisia näkökulmia meidän "kerronnantutkijoiden" kautta museoon voidaan saada, vähintäänkin tutkimuksen tasolla, jos nyt ei käytännön museotyössä. Museoesineet välittävät tietoa menneisyyden ihmisyhteisöiltä ja -yksilöiltä tämän päivän ihmiselle. Sama prosessi tapahtuu suullisessa perinteessä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle: sen kautta välitetään tietoa paikkakunnan historiasta, ihmisistä, tapahtumista. Alunperin koin vaikeaksi folkloristiikan ja museologian yhdistämisen, sillä ne ensisilmäyksellä ja käytännön tasolta pikaisesti katsottuna vaikuttavat hyvin erilaisilta lähestymistavoilta kulttuuriin. Niiden tiet kuitenkin risteävät kulttuuriperinnön ja perinteen käsitteissä: materiaalinen ja henkinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä, niitä ei varsinaisesti voi erottaa toisistaan. Museoesine on varsinaisesti museoesine silloin, kun sen historiasta tiedetään jotain ja se asetetaan kertomaan tarinaansa yleisölle.
Kotiseutuliiton Lassi Saressalo ja Kirsi Moisander nostivat esitelmässään Kuntamuutokset ja kotiseutu(museo)työ esiin mm. kysymyksiä siitä, kuka omistaa kunnan tai mikä kunta edes on - onko kukaan "nähnyt kuntaa", miltä kunta näyttää? Miten paikallisuuden rajat voidaan määritellä ja kuka ne määrittää? Kysymyksillä heräteltiin pohtimaan esimerkiksi sitä, miten paikallisuutta esitetään toisille ja itselle. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat joutuvat yleensä selventämään tarkemmin, mistä ovat kotoisin - mikä omalle kotiseudulle on ominaista, mitä siellä tehdään, miltä siellä näyttää, millaisia ihmisiä siellä asuu. Saman asian äärellä ovat paikallismuseot: ne kertovat meille itsestämme ja muille "meistä", paikallisista ihmisistä, historiasta ja elämästä, esineistönsä kautta.
Saressalo mainitsi sen, miten 1970-luvulla folkloristiikkaa ei (eikä varmaan vieläkään) pidetty museoaineena, koska se ei tutki esineitä vaan henkistä perintöä. Folkloristeja kiinnostavat kuitenkin kertomukset, ja kertomusten välittämisestähän esineiden näytteille asettamisessa - ja itse museoissa - on pohjimmiltaan kyse. (Paikallis)museo laittaa (parhaimmillaan) esineet kertomaan meille menneisyydestä - etiketein, oppaan äänellä, havainnollistavien interiöörien avulla jne.
Graduni liittyi sillä tavalla läheisesti kuntamuutoksiin ja kotiseudun käsitteeseen, että vetämissäni ryhmäkeskusteluissa keskustelimme kyläläisyydestä: mitä on olla kyläläinen - ja erityisesti, mitä se ei ole. Kyläläisyys määrittyi irralliseksi siitä suuremmasta alueesta tai "pitäjästä", johon kylä varsinaisesti kuuluu - kyläläiset olivat kyläläisiä, vaikka osoitteen postitoimipaikka viittaisi laajempaan asuinalueeseen. Itseä ei haluta edes mielellään esitellä toisille varsinaisen asuinalueen nimellä, vaan selvitetään mieluummin seikkaperäisesti, mistä päin ollaan kotoisin ja missä oma kylä sijaitsee. Kiinnitin jonkin verran huomiota gradussani myös siihen, miten ihmiset kiinnittävät itsensä johonkin paikkaan kerronnassaan: he tuottavat omaa kyläläisyyttään puhumalla "meistä", yhteisistä projekteista ja huolenaiheista tai kyläympäristöön - omalle ja yhteiselle takapihalle - sijoittuvista luontoelämyksistä. Paikallisuudella on väliä ja vaikka kylätoiminta hiipuisi ja kylän yhteiset tapahtumat vähentyisivätkin "se on tärkee asia se kyläläisyys", kuten eräs ryhmäkeskustelijani painotti. Kyse on siitä, minne itsemme paikannamme, minne koemme kuuluvamme; kyse on identiteetistä, jota ylläpidetään kertomusten, muistelun (ja paikallismuseoissa esineiden) kautta.
Paikallismuseoilla on kiinteä yhteys identiteetin kokemukseen. FM, etnologi Sini Hirvonen pohti omassa esitelmässään sitä, miten emotionaalisesti paikallismuseot voidaan kokea. Museoiden toimintaa ylläpitävät ja vaalivat vapaaehtoistyöntekijät esimerkiksi usein "museoivat itsensä" lahjoittamalla omia esineitään museoon. Siten museon ja ihmisen välille syntyy side ja museota kohtaan kohdistetut toimet, esim. muutosvaatimukset, voidaan kokea hyvin henkilökohtaisesti. Paikallismuseoilla on myös valtaa vaikuttaa käsityksiin "meistä", meidän historiasta; museo vaikuttaa vahvasti menneisyyden tulkintoihin.
Museo on kenttä monenlaisille tulkinnoille ja näkökulmille. En lähtisi sulkemaan kerronnantutkijoita, folkloristeja, ulos museotyöstä. Ainakin itselleni on hiljalleen avautumassa se, mikä esineellisen kulttuurin tutkijoita ja meitä yhdistää, ja millaisia erilaisia näkökulmia meidän "kerronnantutkijoiden" kautta museoon voidaan saada, vähintäänkin tutkimuksen tasolla, jos nyt ei käytännön museotyössä. Museoesineet välittävät tietoa menneisyyden ihmisyhteisöiltä ja -yksilöiltä tämän päivän ihmiselle. Sama prosessi tapahtuu suullisessa perinteessä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle: sen kautta välitetään tietoa paikkakunnan historiasta, ihmisistä, tapahtumista. Alunperin koin vaikeaksi folkloristiikan ja museologian yhdistämisen, sillä ne ensisilmäyksellä ja käytännön tasolta pikaisesti katsottuna vaikuttavat hyvin erilaisilta lähestymistavoilta kulttuuriin. Niiden tiet kuitenkin risteävät kulttuuriperinnön ja perinteen käsitteissä: materiaalinen ja henkinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä, niitä ei varsinaisesti voi erottaa toisistaan. Museoesine on varsinaisesti museoesine silloin, kun sen historiasta tiedetään jotain ja se asetetaan kertomaan tarinaansa yleisölle.
kuvat (c) storylorist 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)