Dialogia

Eräs asia, jonka olen sisäistänyt erityisesti opintojen jälkeisessä työelämässä: kulttuurin- ja perinteentutkijana oleminen on paljolti dialogia.

Työ on täynnä vuoropuhelua eri tasoilla. Dialogia voidaan käydä tiedeyhteisön sisällä tai työkavereiden, asiakkaiden, asiantuntijoiden, esineiden ja tekstien kanssa. Tällä hetkellä yhdistyshistoriikin kirjoittajana vuoropuhelu on käynnissä paitsi minun ja menneisyyden ihmisten välillä, myös minun ja nykyisten yhdistysaktiivien kesken. Historiikin valmistuttua se toimii - toivon mukaan - vuoropuhelun virittäjänä yhdistyksen ja julkaisun lukijan välillä. Työ ei ole vain "kylmien faktojen" kanssa työskentelyä, vaan siinä on aina kyse ihmisestä - merkityksestä. Näin myös museotyössä, jossa näennäinen esinekeskeisyys pitää sisällään aina inhimillisen lähtökohdan: kenelle tämä esine on kuulunut? Mitä tämä esine merkitsee meille nyt? Museotyö on laajasti ajateltuna myös nimenomaan asiakastyötä ja siinä mielessä dialogista. Museot ovat olemassa ihmistä varten.

Tämä on kai se humanistisen työn ydin, mikä ei aikanaan tenttikirjaan uppoutuneelle tai gradunsa parissa yksin puurtavalle, aloittelevalle kulttuurintutkijalle vielä ollut niin selvää. Tietysti merkitysten ja inhimillisen kokemuksen etsimiseen kouliutui yliopistossakin, mutta työelämään siirtyessä oman alan humanistisuuden kokee monipuolisemmin ja konkreettisemmin. Tämä on todella työskentelyä ihmisten parissa, inhimillisten ketjujen ja siltojen hahmottamista menneestä nykyiseen. Ja mikä parasta: dialogi antaa työn tekijälle kokemuksen työn merkityksellisyydestä.

Lemmy, keräilijä

Katsoin tänään YLE Areenasta dokumentin rockmusiikin (toivottavasti vielä muutaman vuosikymmenen ajan) elävästä legendasta, Lemmy Kilmisteristä. Vuonna 2010 valmistunut, ytimekkäästi Lemmyksi nimetty dokumentti on Greg Olliverin ja Wes Orshoskin ohjaama. Toisin kuin Lemmyn omaelämäkerta (2009) - sekin nimeltään Lemmy - dokumentti tempaa mukaansa ja tuo suorasukaisen sympaattisesti esille Motörheadin keulahahmon persoonaa.

Museoihmisenä liimauduin tietokoneeni ruutuun nähdessäni Lemmyn kodin, joka oli seiniä ja pöytäpintoja myöten täynnä tavaraa: ilmiselvä keräilijä! Ja keräilystä Lemmy dokumentissa kertookin muutamalla sanalla. Tavarat ovat osa elämää ja edustavat sitä, mikä meistä jää jälkeen:

I don't know, I just like stuff. I've always liked stuff, stuff is what happens, you know.  In your life you get stuff. Then you lose some stuff and you keep some stuff, and in the end you'll leave it to some other poor bastard [to deal with] for the rest of their lives.

Lemmyn asunto on todellakin täynnä tavaraa: palkintoja, fanilahjoja ja -taidetta, muistoesineitä... sulassa sovussa arkisten käyttöesineiden kanssa. Yhtä seinää Lemmyn asunnosta koristaa teräasekokoelma. Hän esittelee mm. omistamiaan Luftwaffen ja vapaamuurareiden miekkoja ja tikareita, ja kertoo arvostavansa ammattitaitoa ja käsityöläisyyttä, jota miekat edustavat. Teräasekokoelman keräämisen hän aloitti parikymmentä vuotta sitten muutettuaan USA:an asumaan.

This apartment is like a fucking museum. Or it is a museum, really - I've seen museums with less shit in 'em than I've got.

En pitäisi kovin epätodennäköisenä sitä, että Lemmy joskus tulisi saamaan oman museonsa. Dokumentin perusteella se voisi olla - ja sen suorastaan soisi olevan - kotimuseo, jonka kautta kävijä pääsisi eläytymään asioihin, jotka Lemmyä kiinnostivat ja inspiroivat. Sitä ennen toivokaamme, että Lemmy jättäisi jälkeensä myös yksityiskohtaisempaa tietoa keräämästään esinekokoelmasta, jotta tavararöykkiöistä voisi jalostua upea museokokoelma. Mutta eipäs mennä asioiden edelle: jätetään puuvillahanskat, kuplamuovit ja silkkipaperirullat toistaiseksi varastoon, nautitaan elävästä kulttuurista - kuten Motörheadin musiikista - ja mietitään säilyttämistä ja kokoelmapolitiikkaa joskus myöhemmin!


kuva: Focka (CC BY-ND 2.0)

World Poetry Day 21.3.

Viikkoni on kulunut hyvin tekstipainotteisesti: osa-aikaista opiskelua suunnitellessa, blogeja, verkkojulkaisuja ja kirjoja lukiessa sekä muuten vain kirjoitellessa ja kirjoittamista suunnitellessa. Lukulistalla ja sen myötä työpöydän alla/päällä olevien kirjojen määrä sen kun kasvaa.

Eilisellä kirjastoreissulla ajauduin myös sivuraiteille ja sen seurauksena ostin muutamalla eurolla Hannes Sihvon toimittaman teoksen Toisten Suomi. Mitä meistä kerrotaan maailmalla (1995), jossa tarkastellaan Suomi-kuvaa erilaisten kirjallisten lähteiden kautta pitkällä aikavälillä. Tästä kaikesta voisi päätellä, että luen jotenkin erityisen paljon, mutta olen oikeastaan hyvin hidas ja valikoiva lukija. Sen vuoksi kai kirjapinot tapaavatkin kasvaa suuriksi. En ahmi kirjoja, vaan enemmänkin uppoudun, ihmettelen ja luen pätkissä. "Kirjallisen viikkoni" päättävät Kirjamessut, joilla varmaankin käyn pyörähtämässä, vaikken vielä ole tarkemmin selannut messujen sisältöä.

Ja tänään on siis UNESCO:n julistama maailman runouspäivä eli World Poetry Day (Hanna tästä jo kirjoittikin!). Päivän tarkoituksena on edistää runouden lukemista, kirjoittamista, julkaisemista ja opetusta kansainvälisesti. Runous on kirjallisuuden muoto, joka varmasti jakaa ihmisiä. Se tuntuu ehkä vaikeaselkoiselta tai vaikeasti lähestyttävältä: runollinen kieli poikkeaa joskus paljonkin siitä kielestä, jota olemme tottuneet käyttämään ja lukemaan päivittäin.

Runot vaativat tai niiden ajatellaan vaativan tulkintaa; runot voivat olla "työläitä" lukea. Toisaalta tässä piilee myös runojen lukemisen ja kirjoittamisen kiinnostavuus - se antaa luvan luovalle kielenkäytölle ja luovalle ajattelulle. Uskon, että runot kehittävät kielitajua (eri tavalla kuin muu kaunokirjallisuus). Olen huomannut, että hyvät tai jollain tavalla puhuttelevat runot tulevat vastaan sattumalta: kirjaston seinällä, netissä, telkkarissa, jonkin kirjan yhteydessä... Etsimällä niitä ei kuitenkaan tunnu löytyvän. Pidän erityisesti luontoaiheisista runoista, joten tässäpä päivän kunniaksi sellainen:

Postauksen grafiikat: Antique Images

Väliaika ja kuinka sen aion käyttää

Minulle on jäänyt mieleen eräskin lukion aikainen filosofian tunti, jossa pohdittiin muistaakseni etiikkaa ja maailmankuvaa antiikin filosofian käsitteiden kautta: oletko elämänasenteeltasi onnellisuuden (eudaimonisti) tai nautinnon (hedonisti) tavoittelija vai velvollisuuseetikko. Suurin osa luokasta koki itsensä eudaimonisteiksi, muutama tunnustautui hedonistiksi, mutta muistaakseni itse vastasin olevani "tällä hetkellä velvollisuuseetikko". Sellaista lukiolaisen elämä kenties sillä hetkellä olikin: elämä rytmittyi koeviikkojen mukaan, yo-kokeet olivat koko ajan tähtäimessä ja mielen päällä ja elämä sen vuoksi aika suorituskeskeistä. Suorituskeskeinen elämänvaihe vaikutti myös vapaa-aikaan ja erityisesti taiteelliset harrastukset tuntuivat näivettyvän hiljalleen - yliopistossa olessa niitä tuskin enää olikaan.

Nyt pohtiessani tätä filosofian tunnin kysymystä uudelleen voin onneksi jo sanoa siirtyneeni toteuttamaan velvollisuuksien sijaan eudaimonistin näkemyksiä: pyrin pitkällä tähtäimellä tulemaan onnelliseksi, en tavoittele hedonistin tapaan nopeita tuloksia ja hetken huumaa, vaan työskentelen oman kehitykseni ja tyytyväisyyteni eteen, pyrkien ottamaan huomioon muiden ihmisten toiveet. En myöskään elä velvollisuuseetikon lailla toisten - ihmisten, valtion, uskonnon jne. - kohtuuttomien toiveiden mukaan oman onneni kustannuksella. Kenties  elämänasenteen muutokseen vaikuttaa se, että tutkinnot on nyt (ainakin hetkeksi) suoritettu eikä samaa suoritusmentaliteettia kannata siirtää nykyiseen elämään. Suorittamisesta ehtii nauttia myöhemminkin työelämässä tai mahdollisten jatko-opintojen muodossa. Toisaalta suorittajuus on elämäntilanteesta riippumaton luonteenpiirre, josta tuskin kokonaan pääsee eroon; se on ikuista kiirettä seuraavaan pisteeseen ja pakonomaista tarvetta kehittyä jatkuvasti. Jaottelu eudaimonisteihin, hedonisteihin ja velvollisuuseetikoihin on tietysti keinotekoinen, ja toisaalta: tavoitteleehan "hedonistikin" onnellisuutta, omalla tavallaan.

Opintojen jälkeinen elämä olisi hyvä pyhittää edes hetkeksi aikaa omilta tuntuvien asioiden löytämiseen, maailmaan tutustumiseen, hyville kirjoille ja kiireettömille keskusteluille ennen seuraavaa etappia. Kiireettä. Olisi hyvä muistaa, että ne "ylimääräiset" ja joskus päämäärättömiltä tuntuvat asiat elämässä - kuten ikuisuuden kestävät käsityöprojektit tai sunnuntaikävelyt - voivat olla jaksamisen ja kehityksen kannalta kaikkein tärkeimpiä. Tämän ajatuksen kunniaksi aion tänään neuloa oikein h i t a a s t i  monta viikkoa kesken olleiden lapasten viimeisen silauksen, eli oikean käden peukalon, paikoilleen... tai ehkä en teekään niitä valmiiksi vaan aloitan villasukat :)