Lukuviikko!

 

Lukuviikkoa vietetään siis tällä viikolla, 7.-13. huhtikuuta. Lukuviikolla järjestetään erilaisia tapahtumia ja kirjailijavierailuita mm. kirjastoissa. Lukuviikon taustalla on Lukukeskus, järjestö, joka edistää lukemista, välittää kirjailijavierailuja ja järjestää lukukampanjoita. Lukukeskuksen jäsenjärjestöihin kuuluvat mm. Suomen Kirjailijaliitto, Suomen tietokirjailijat ja Suomen kirjastoseura. Täytyy tunnustaa, että tämä järjestö oli minulle aivan uusi tuttavuus, kuten myös Lukuviikko, vaikka em. jäsenjärjestöt ovat niminä tuttuja. Viikko limittyy tietysti sopivasti keskiviikkona vietettävän Agricolan ja suomen kielen päivän yhteyteen.

"Viimeisen vuoden aikana 80 prosenttia suomalaisista on lukenut ainakin yhden kirjan. Heistä yli kolmasosalla lukuvauhti on ollut ainakin kirja kuukaudessa – ahkerimpien lukijoiden osuus on Suomessa Euroopan korkein." (10 faktaa lukemisesta, lukukeskus.fi)

Lukuviikon kunniaksi minun ei erikseen tarvitse etsiä luettavaa, sillä työn alla on jo aika pitkään ollut orientalisti G. A. Wallinin matkapäiväkirjoista toimitettu G. A. Wallin - Aavikon vaeltaja. Seuraavaksi vuoroaan odottaa Spede Pasasen elämäkerta - kaksi hieman erilaista suomalaista merkkihenkilöä, molemmat suuria persoonia.

Lisätietoa:

YLE Oppiminen: Onko lukeminen jo vanhanaikaista?

Lukukeskus: Lukuviikko 2014.

Kuva: http://www.lukukeskus.fi/lukuviikko/

Lumemenneisyys - museot virtuaalimaailmassa 18.-19.4.2013

Kevään kohokohtiin kuului jälleen Diaario ry:n museologiaseminaari, jossa oli tänä vuonna erityisen kiinnostava teema: museot ja virtuaalimaailma. Seminaarin aikana tuotiin esiin tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita, joista on selkeästi tarvetta jakaa kokemuksia ja ajatuksia - paitsi museoammattilaisten myös heidän ja alan ulkopuolisten yhteistyökumppaneiden kesken. Seminaaripäivien jälkeen oli - positiivisella tavalla - kuiviin imetty olo, sillä kuuntelin luentoja intensiivisesti, kynä sauhuten, ja tauoilla vaihdoin "museaalisia ajatuksia" museologikavereiden kanssa. Tuntui, että pääsin syvemmin kiinni siihen, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia "virtuaalimaailma", tai digitalisoituva/-tava kulttuuriperintö, museoille tarjoaa. (Kirjoitin melkein tulevaisuuden haasteita, mutta kyse ei suinkaan ole tulevista, vaan käynnissä olevista prosesseista.)

Seminaarin kahdeksi laajaksi pääteemaksi voisi nostaa digitaalisen kulttuuriperinnön kysymykset ja museopedagogiikan virtuaalimaailman näkökulmasta. Otan näistä nyt esiin muutaman aihepiirin, jotka jäivät erityisesti mieleeni.

Seminaarissa pohdittiin digitaaliseen kulttuuriperintöön ja digiajan kulttuuriin liittyviä käsitteitä ja käsitemäärittelyjä. Ensinnäkin FT, kulttuuriteknologi Ari Häyrinen nosti esiin sosiaalisen median käsitteen ongelmallisuuden. Social media -termille on ehdotettu vaihtoehtona käsitettä participatory internet, mikä soveltunee joillekin verkkoympäristöille paremmin, korostaen käyttäjien yhteisesti tuottamaa sisältöä. Toinen Häyrisen mainitsema "ongelmakäsite" on open data, jota on kritisoitu siitä, että se viittaa täyteen rajoituksettomuuteen. Avointa dataa pohdittiin myös perjantain paneelikeskustelussa: mitä museon omistamaa aineistoa voisi jakaa vapaasti ja mikä aineisto tulisi puolestaan rajoittaa ns. kaupalliseksi aineistoksi? Miksi ajatellaan, että open data tarkoittaisi esimerkiksi kaiken aineiston jakamista täysin vapaasti - olisiko muita ratkaisuja?

Puheenvuoroissa ja kommenteissa pohdittiin yleisemminkin virallista digitaalista kulttuuriperintöä ja vapaata internetiä: miten kontrolloimatonta, vapaata internetiä voisi hyödyntää - tai voiko sitä hyödyntää - asiantuntijatiedon tuottamisessa (museotyössä)? Voitaisiinko museoissa hyödyntää laajemminkin joukkoistamista? Esimerkkinä joukkoistamisesta annettiin Kiasman Wikimaraton: "Kiasman 1.–2.2.2013 Wikimaraton-tapahtuman tavoitteena on kartuttaa Wikipedian artikkeleita liittyen erityisesti Kiasman kokoelmataiteilijoihin, -näyttelyihin ja -teoksiin sekä Kiasma-teatteriin ja Kiasman arkkitehtuuriin."

Museopedagogiikkaan liittyvissä puheenvuoroissa korostettiin elämyksellisyyden ja omakohtaisten kokemusten tärkeyttä sekä aikuisten että lasten museokäyntien syventäjinä: esimerkiksi Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentosimulaattori avaa aivan uuden ulottuvuuden sota-aikaan tai muuten ilmailuharrastukseen. Museokäynnin herättämien kokemusten ja ajatusten jakaminen toisten kanssa - verkossa kommentoimalla tai näyttelyn yhteyteen liitettyjen tekstien kautta - tekevät käynnistä myös aivan eri tavalla merkityksellisen, kuten Aalto-yliopiston tutkija Mariana Salgado puheenvuorossaan osoitti (esim. Esineiden salatut elämät -näyttely, Designmuseo 2008). Museonjohtaja Kalle Kallio puolestaan tarkasteli museo-opetusta verkkonäyttelyiden näkökulmasta ja alleviivasi puheessaan museokokoelmien ja -esineiden asemaa verkkonäyttelyn pohjana: esineet eivät saisi olla vain irrallista kuvitusmateriaalia. Verkkonäyttelyiden toteutuksessa voisi myös ottaa nykyistä paremmin huomioon peruskoulun ja lukion (historian)opetuksen tarpeet.

Päivien koko sisältöä olisi mahdoton supistaa tähän blogipostaukseen, mutta tässä vielä muutama seminaarin puheenvuoroista mieleen jäänyt asia:

• Kuva-aineisto linkittyy ja leviää nykyisin itsestään internetissä hakukoneiden ja sosiaalisen median ansiosta: lisääkö linkittyvyys siis säilyvyyttä? Voisiko tätä mekanismia hyödyntää museoissa?
• Virtuaalipalvelut, kuten nettitietokannat ja verkkonäyttelyt, täydentävät fyysistä museotilaa. Vaikka aineiston digitaalinen saatavuus koetaan tärkeäksi, on ihmisellä kuitenkin primitiivinen tarve päästä koskemaan esineitä. Verkkomateriaali ei tyydytä tarvettamme sanoa "olen käynyt tuolla" (vrt. esim. Mona Lisa Louvressa).
• "Teknologian on oltava väline, jonka avulla kokoelma ja käyttäjät voivat kohdata", MA Magdalena Laine-Zamojska.

Kuva: My Daquerrotype Boyfriend (tumblr)

Esimerkki vapaasti verkossa leviävästä kuvamateriaalista, joka on livahtanut "virallisen kulttuuriperinnön kontrollin" ulottumattomiin: My Daquerrotype Boyfriend -blogi (Tumblr). Kuvatekstin mukaan kuvassa on Mark Twain 15-vuotiaana kirjapainotyöntekijänä Missourissa vuonna 1850.

Kirjan ja ruusun päivän juttuja

Kirjan ja ruusun päivä oli eilen 23.4. Jälleen kerran olen siis vuorokauden verran myöhässä näiden merkkipäivien huomioimisen kanssa, mutta ei kai se haittaa.

Kirjan ja ruusun päivä juontaa juurensa vuoden 1920-luvun Barcelonaan, jossa eräs kirjakauppias ehdotti kirjan päivää juhlistettavaksi Miquel de Cervantesin syntymäpäivänä. Sittemmin päivää on vietetty pääasiassa Cervantesin ja William Shakespearen kuolinpäivänä 23. huhtikuuta, mutta ajankohta vaihtelee eri maissa. Perimmäisenä ajatuksena lienee ollut, että päivän aikana miehet antaisivat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja. Pikaisen googlettelun jälkeen en kuitenkaan saanut selville, miksi. (Ja vaihtokaupan reiluudesta voi tietysti olla montaa mieltä!)

Vuonna 1995 UNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän (World Book Day tai World Book and Copyright Day) kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. Samalla UNESCO haluaa korostaa kirjojen symboloivan vapautta, yhteenkuuluvuutta ja rauhaa. Juhlapäivällä on ilmeisesti ollut myös vuosittain vaihtuvia teemoja, kuten kirjat ja kääntäminen.

Varsinaisesti halusin kuitenkin kommentoida Kirjan ja ruusun päivään liittyvää YLE:n kulttuuriuutisten juttua Saako kirjan jättää kesken? Siinäpä kysymys, jota olen pohtinut useammankin kerran. Mitä hyötyä on lukea väkisin kirjaa, joka ei varsinaisesti tempaa mukaansa, vaikka se olisi klassikko? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirjan saa jättää kesken - ja ainahan siihen voi ja kannattaa palata myöhemmin. Tietysti kirjan voi lukea vapaaehtoisesti "väkisin" vaikkapa oppimistarkoituksessa. 

Tunnustan itse jättäneeni kesken Waltarin Sinuhe egyptiläisen (vaikka muuten Waltarista pidänkin) ja Kiven Seitsemän veljestä. Tolkienin Sormusten herrasta olen tähän mennessä - aloitin noin kymmenen vuotta sitten - lukenut muistaakseni ensimmäisen osan ja Rowlingin Harry Potter -sarjasta raottanut ensimmäisen osan kantta. Näiden sijaan olen lukenut monen monta kiinnostavaa kirjaa, joista osa on toki klassikoita. Viimeaikaisimmat lukukokemukseni löytyvät tuosta blogin oikeasta sivupalkista. Tällä hetkellä mieleenpainuvin on ollut Ilmari Kiannon 1909 ilmestynyt Punainen viiva, jossa kuvataan köyhälistön elämää Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) aikaan.

Download books published over 100 years ago on Kindle, they’re free! - See more at: http://www.unesco.org/new/en/unesco/events/prizes-and-celebrations/celebrations/international-days/world-book-and-copyright-day-2013/#sthash.kLJwAqt0.dpuf

Download books published over 100 years ago on Kindle, they’re free! - See more at: http://www.unesco.org/new/en/unesco/events/prizes-and-celebrations/celebrations/international-days/world-book-and-copyright-day-2013/#sthash.kLJwAqt0.

UNESCO World Book and Copyright Day 2012
UNESCO Book and Copyright Day 2013
Wikipedia: World Book Day
Tänään vietetään Kirjan ja ruusun päivää. YLE 23.4.2013.

Runebergin päivä (oli eilen)

Eilen vietettiin kansallisrunoilija J. L. Runebergin päivää. Muistin, että kirjahyllymme perukoilta löytyy Runebergin runoelma Hirvenhiihtäjät (1832), kaunis pieni vihkonen, jota en ole muistaakseni avannut vielä kertaakaan. Hirvenhiihtäjät kuuluu Runebergin suomalaiseen sarjaan, jonka muita osia ovat Hanna ja Jouluilta. 

Selailin vihkosta läpi siinä toivossa, että voisin jakaa blogissa jonkin korkealentoisen katkelman hirvenajosta, mutta "harmikseni" runoelma kuvaa hirvenhiihtämisen sijaan enemmänkin kansanelämää ja ihmisiä. Sieltä löytyy Ontrei ruskeaparta, mielevä Pekka, Pyysalo harmaapää, rujo ja rampa Rebekka jne. sekä kosiomatkan kuvailua: "vaan Hennaa muistaen Matti tarttui ohjakseen eik' ennen päästänyt irti, kuin isävanhukselt' aviokseen neitoa pyysi". Tylsää, missä ne suuret hirvet ja jännittävät jahtikuvaukset ovat?! No, ehkä tämä ei ollut paras runoelma eeppisten luontokuvausten ystävän kannalta, mutta paitsi että vihdoin tutustuin Hirvenhiihtäjiin, löysin myös kuitenkin jotain:

Kun pihamaalle he pääsi ja huomasi, kuink' oli taivas / sees sekä tähtiä täys', lumi hohtava askelen alla / narskui, pakkassää pamautteli nurkkia, sukset / kumpikin alleen kun sujuvaiset sai, sydämessään / Pietari riemastui, jopa haastoi näin sekä lausui: / "Riksien arvoinen, veli veikkonen, aamu on moinen. / Enpä mä uskonut ois itätuulen kostean voivan kääntyä äkkiä näin, se kun eilen toi sulasuojan. / Helppoa pyynti nyt on, kuin luistimet iljamajäällä / sukset liukuelee, vaan hankipa hirviä estää. / Tehdään joutua siis! Tie suorin on alhoja pitkin.

Talvinen aamu jo nous, itä kuulastui, jopa saareen / ehtivät ampujat innokkaat, lumen ylle mi vihrein / korkeni kuusistoin, oli hirvien tyyssija oiva. / Hiihtelijää heti kuus asetettiin siin' ajotoimeen, / taas kukin ampuja katsottuun kävi väijymäpaikkaan. / Huikea huutelu koht' ajon alkoi. Lenteli säikkyin / puista jo teeret, pyyt, joku koppelokin kohusiivin. / Kuului luihke ja pauke, ja täynn' oli pauhua tienoo.

J. L. Runeberg: Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne, 1832). Suom. O. Manninen. Pieni valiosarja XI, WSOY 1957, s. 14-15 ja 28-29.

 Ja aasinsiltana Runebergistä: muistuttaisin jyväskyläläisiä, että Vanhan Kirjan Talvi -tapahtuma on jälleen kaupunginkirjastolla nyt pe-la 8.-9. helmikuuta. Sinne siis tekemään löytöjä! Tai muuten vain ihastelemaan kirjoja ja kasvattamaan sitä ikuista 'pitäisi ostaa' -kirjalistaa...

Kulttuuriperintö, kotiseutu, paikallisuus... ajatuksia museologiaseminaarista

Seurasin tänään Diaario ry:n valtakunnallista museologiaseminaaria, Rakkaudesta kulttuuriperintöön! - paikallismuseoiden arvo ja asema Suomessa, viihtyisässä Seminarium-rakennuksen salissa Jyväskylän yliopistolla. Ajattelin oppimispäiväkirjamaisesti hieman koota päivän aikana heränneitä ajatuksia ja nostaa esiin niitä hieman yllättävältäkin tuntuvia yhteyksiä, joita seminaarin puheenvuorojen ja oman graduni aiheiden välillä on.

Kotiseutuliiton Lassi Saressalo ja Kirsi Moisander nostivat esitelmässään Kuntamuutokset ja kotiseutu(museo)työ esiin mm. kysymyksiä siitä, kuka omistaa kunnan tai mikä kunta edes on - onko kukaan "nähnyt kuntaa", miltä kunta näyttää? Miten paikallisuuden rajat voidaan määritellä ja kuka ne määrittää? Kysymyksillä heräteltiin pohtimaan esimerkiksi sitä, miten paikallisuutta esitetään toisille ja itselle. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat joutuvat yleensä selventämään tarkemmin, mistä ovat kotoisin - mikä omalle kotiseudulle on ominaista, mitä siellä tehdään, miltä siellä näyttää, millaisia ihmisiä siellä asuu. Saman asian äärellä ovat paikallismuseot: ne kertovat meille itsestämme ja muille "meistä", paikallisista ihmisistä, historiasta ja elämästä, esineistönsä kautta. 

Saressalo mainitsi sen, miten 1970-luvulla folkloristiikkaa ei (eikä varmaan vieläkään) pidetty museoaineena, koska se ei tutki esineitä vaan henkistä perintöä. Folkloristeja kiinnostavat kuitenkin kertomukset, ja kertomusten välittämisestähän esineiden näytteille asettamisessa - ja itse museoissa - on pohjimmiltaan kyse. (Paikallis)museo laittaa (parhaimmillaan) esineet kertomaan meille menneisyydestä - etiketein, oppaan äänellä, havainnollistavien interiöörien avulla jne.

Graduni liittyi sillä tavalla läheisesti kuntamuutoksiin ja kotiseudun käsitteeseen, että vetämissäni ryhmäkeskusteluissa keskustelimme kyläläisyydestä: mitä on olla kyläläinen - ja erityisesti, mitä se ei ole. Kyläläisyys määrittyi irralliseksi siitä suuremmasta alueesta tai "pitäjästä", johon kylä varsinaisesti kuuluu - kyläläiset olivat kyläläisiä, vaikka osoitteen postitoimipaikka viittaisi laajempaan asuinalueeseen. Itseä ei haluta edes mielellään esitellä toisille varsinaisen asuinalueen nimellä, vaan selvitetään mieluummin seikkaperäisesti, mistä päin ollaan kotoisin ja missä oma kylä sijaitsee. Kiinnitin jonkin verran huomiota gradussani myös siihen, miten ihmiset kiinnittävät itsensä johonkin paikkaan kerronnassaan: he tuottavat omaa kyläläisyyttään puhumalla "meistä", yhteisistä projekteista ja huolenaiheista tai kyläympäristöön - omalle ja yhteiselle takapihalle - sijoittuvista luontoelämyksistä. Paikallisuudella on väliä ja vaikka kylätoiminta hiipuisi ja kylän yhteiset tapahtumat vähentyisivätkin "se on tärkee asia se kyläläisyys", kuten eräs ryhmäkeskustelijani painotti. Kyse on siitä, minne itsemme paikannamme, minne koemme kuuluvamme; kyse on identiteetistä, jota ylläpidetään kertomusten, muistelun (ja paikallismuseoissa esineiden) kautta. 

Paikallismuseoilla on kiinteä yhteys identiteetin kokemukseen. FM, etnologi Sini Hirvonen pohti omassa esitelmässään sitä, miten emotionaalisesti paikallismuseot voidaan kokea. Museoiden toimintaa ylläpitävät ja vaalivat vapaaehtoistyöntekijät esimerkiksi usein "museoivat itsensä" lahjoittamalla omia esineitään museoon. Siten museon ja ihmisen välille syntyy side ja museota kohtaan kohdistetut toimet, esim. muutosvaatimukset, voidaan kokea hyvin henkilökohtaisesti. Paikallismuseoilla on myös valtaa vaikuttaa käsityksiin "meistä", meidän historiasta; museo vaikuttaa vahvasti menneisyyden tulkintoihin.

Museo on kenttä monenlaisille tulkinnoille ja näkökulmille. En lähtisi sulkemaan kerronnantutkijoita, folkloristeja, ulos museotyöstä. Ainakin itselleni on hiljalleen avautumassa se, mikä esineellisen kulttuurin tutkijoita ja meitä yhdistää, ja millaisia erilaisia näkökulmia meidän "kerronnantutkijoiden" kautta museoon voidaan saada, vähintäänkin tutkimuksen tasolla, jos nyt ei käytännön museotyössä. Museoesineet välittävät tietoa menneisyyden ihmisyhteisöiltä ja -yksilöiltä tämän päivän ihmiselle. Sama prosessi tapahtuu suullisessa perinteessä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle: sen kautta välitetään tietoa paikkakunnan historiasta, ihmisistä, tapahtumista. Alunperin koin vaikeaksi folkloristiikan ja museologian yhdistämisen, sillä ne ensisilmäyksellä ja käytännön tasolta pikaisesti katsottuna vaikuttavat hyvin erilaisilta lähestymistavoilta kulttuuriin. Niiden tiet kuitenkin risteävät kulttuuriperinnön ja perinteen käsitteissä: materiaalinen ja henkinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä, niitä ei varsinaisesti voi erottaa toisistaan. Museoesine on varsinaisesti museoesine silloin, kun sen historiasta tiedetään jotain ja se asetetaan kertomaan tarinaansa yleisölle. 

kuvat (c) storylorist 2012