Lumemenneisyys - museot virtuaalimaailmassa 18.-19.4.2013

Kevään kohokohtiin kuului jälleen Diaario ry:n museologiaseminaari, jossa oli tänä vuonna erityisen kiinnostava teema: museot ja virtuaalimaailma. Seminaarin aikana tuotiin esiin tärkeitä ja ajankohtaisia aiheita, joista on selkeästi tarvetta jakaa kokemuksia ja ajatuksia - paitsi museoammattilaisten myös heidän ja alan ulkopuolisten yhteistyökumppaneiden kesken. Seminaaripäivien jälkeen oli - positiivisella tavalla - kuiviin imetty olo, sillä kuuntelin luentoja intensiivisesti, kynä sauhuten, ja tauoilla vaihdoin "museaalisia ajatuksia" museologikavereiden kanssa. Tuntui, että pääsin syvemmin kiinni siihen, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia "virtuaalimaailma", tai digitalisoituva/-tava kulttuuriperintö, museoille tarjoaa. (Kirjoitin melkein tulevaisuuden haasteita, mutta kyse ei suinkaan ole tulevista, vaan käynnissä olevista prosesseista.)

Seminaarin kahdeksi laajaksi pääteemaksi voisi nostaa digitaalisen kulttuuriperinnön kysymykset ja museopedagogiikan virtuaalimaailman näkökulmasta. Otan näistä nyt esiin muutaman aihepiirin, jotka jäivät erityisesti mieleeni.

Seminaarissa pohdittiin digitaaliseen kulttuuriperintöön ja digiajan kulttuuriin liittyviä käsitteitä ja käsitemäärittelyjä. Ensinnäkin FT, kulttuuriteknologi Ari Häyrinen nosti esiin sosiaalisen median käsitteen ongelmallisuuden. Social media -termille on ehdotettu vaihtoehtona käsitettä participatory internet, mikä soveltunee joillekin verkkoympäristöille paremmin, korostaen käyttäjien yhteisesti tuottamaa sisältöä. Toinen Häyrisen mainitsema "ongelmakäsite" on open data, jota on kritisoitu siitä, että se viittaa täyteen rajoituksettomuuteen. Avointa dataa pohdittiin myös perjantain paneelikeskustelussa: mitä museon omistamaa aineistoa voisi jakaa vapaasti ja mikä aineisto tulisi puolestaan rajoittaa ns. kaupalliseksi aineistoksi? Miksi ajatellaan, että open data tarkoittaisi esimerkiksi kaiken aineiston jakamista täysin vapaasti - olisiko muita ratkaisuja?

Puheenvuoroissa ja kommenteissa pohdittiin yleisemminkin virallista digitaalista kulttuuriperintöä ja vapaata internetiä: miten kontrolloimatonta, vapaata internetiä voisi hyödyntää - tai voiko sitä hyödyntää - asiantuntijatiedon tuottamisessa (museotyössä)? Voitaisiinko museoissa hyödyntää laajemminkin joukkoistamista? Esimerkkinä joukkoistamisesta annettiin Kiasman Wikimaraton: "Kiasman 1.–2.2.2013 Wikimaraton-tapahtuman tavoitteena on kartuttaa Wikipedian artikkeleita liittyen erityisesti Kiasman kokoelmataiteilijoihin, -näyttelyihin ja -teoksiin sekä Kiasma-teatteriin ja Kiasman arkkitehtuuriin."

Museopedagogiikkaan liittyvissä puheenvuoroissa korostettiin elämyksellisyyden ja omakohtaisten kokemusten tärkeyttä sekä aikuisten että lasten museokäyntien syventäjinä: esimerkiksi Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentosimulaattori avaa aivan uuden ulottuvuuden sota-aikaan tai muuten ilmailuharrastukseen. Museokäynnin herättämien kokemusten ja ajatusten jakaminen toisten kanssa - verkossa kommentoimalla tai näyttelyn yhteyteen liitettyjen tekstien kautta - tekevät käynnistä myös aivan eri tavalla merkityksellisen, kuten Aalto-yliopiston tutkija Mariana Salgado puheenvuorossaan osoitti (esim. Esineiden salatut elämät -näyttely, Designmuseo 2008). Museonjohtaja Kalle Kallio puolestaan tarkasteli museo-opetusta verkkonäyttelyiden näkökulmasta ja alleviivasi puheessaan museokokoelmien ja -esineiden asemaa verkkonäyttelyn pohjana: esineet eivät saisi olla vain irrallista kuvitusmateriaalia. Verkkonäyttelyiden toteutuksessa voisi myös ottaa nykyistä paremmin huomioon peruskoulun ja lukion (historian)opetuksen tarpeet.

Päivien koko sisältöä olisi mahdoton supistaa tähän blogipostaukseen, mutta tässä vielä muutama seminaarin puheenvuoroista mieleen jäänyt asia:

• Kuva-aineisto linkittyy ja leviää nykyisin itsestään internetissä hakukoneiden ja sosiaalisen median ansiosta: lisääkö linkittyvyys siis säilyvyyttä? Voisiko tätä mekanismia hyödyntää museoissa?
• Virtuaalipalvelut, kuten nettitietokannat ja verkkonäyttelyt, täydentävät fyysistä museotilaa. Vaikka aineiston digitaalinen saatavuus koetaan tärkeäksi, on ihmisellä kuitenkin primitiivinen tarve päästä koskemaan esineitä. Verkkomateriaali ei tyydytä tarvettamme sanoa "olen käynyt tuolla" (vrt. esim. Mona Lisa Louvressa).
• "Teknologian on oltava väline, jonka avulla kokoelma ja käyttäjät voivat kohdata", MA Magdalena Laine-Zamojska.

Kuva: My Daquerrotype Boyfriend (tumblr)

Esimerkki vapaasti verkossa leviävästä kuvamateriaalista, joka on livahtanut "virallisen kulttuuriperinnön kontrollin" ulottumattomiin: My Daquerrotype Boyfriend -blogi (Tumblr). Kuvatekstin mukaan kuvassa on Mark Twain 15-vuotiaana kirjapainotyöntekijänä Missourissa vuonna 1850.

Lemmy, keräilijä

Katsoin tänään YLE Areenasta dokumentin rockmusiikin (toivottavasti vielä muutaman vuosikymmenen ajan) elävästä legendasta, Lemmy Kilmisteristä. Vuonna 2010 valmistunut, ytimekkäästi Lemmyksi nimetty dokumentti on Greg Olliverin ja Wes Orshoskin ohjaama. Toisin kuin Lemmyn omaelämäkerta (2009) - sekin nimeltään Lemmy - dokumentti tempaa mukaansa ja tuo suorasukaisen sympaattisesti esille Motörheadin keulahahmon persoonaa.

Museoihmisenä liimauduin tietokoneeni ruutuun nähdessäni Lemmyn kodin, joka oli seiniä ja pöytäpintoja myöten täynnä tavaraa: ilmiselvä keräilijä! Ja keräilystä Lemmy dokumentissa kertookin muutamalla sanalla. Tavarat ovat osa elämää ja edustavat sitä, mikä meistä jää jälkeen:

I don't know, I just like stuff. I've always liked stuff, stuff is what happens, you know.  In your life you get stuff. Then you lose some stuff and you keep some stuff, and in the end you'll leave it to some other poor bastard [to deal with] for the rest of their lives.

Lemmyn asunto on todellakin täynnä tavaraa: palkintoja, fanilahjoja ja -taidetta, muistoesineitä... sulassa sovussa arkisten käyttöesineiden kanssa. Yhtä seinää Lemmyn asunnosta koristaa teräasekokoelma. Hän esittelee mm. omistamiaan Luftwaffen ja vapaamuurareiden miekkoja ja tikareita, ja kertoo arvostavansa ammattitaitoa ja käsityöläisyyttä, jota miekat edustavat. Teräasekokoelman keräämisen hän aloitti parikymmentä vuotta sitten muutettuaan USA:an asumaan.

This apartment is like a fucking museum. Or it is a museum, really - I've seen museums with less shit in 'em than I've got.

En pitäisi kovin epätodennäköisenä sitä, että Lemmy joskus tulisi saamaan oman museonsa. Dokumentin perusteella se voisi olla - ja sen suorastaan soisi olevan - kotimuseo, jonka kautta kävijä pääsisi eläytymään asioihin, jotka Lemmyä kiinnostivat ja inspiroivat. Sitä ennen toivokaamme, että Lemmy jättäisi jälkeensä myös yksityiskohtaisempaa tietoa keräämästään esinekokoelmasta, jotta tavararöykkiöistä voisi jalostua upea museokokoelma. Mutta eipäs mennä asioiden edelle: jätetään puuvillahanskat, kuplamuovit ja silkkipaperirullat toistaiseksi varastoon, nautitaan elävästä kulttuurista - kuten Motörheadin musiikista - ja mietitään säilyttämistä ja kokoelmapolitiikkaa joskus myöhemmin!


kuva: Focka (CC BY-ND 2.0)

Tutkimustyön ja cocktailtilaisuuksien paikka? Museoajatuksia.

Museot ovat olleet viimeisen puolen vuoden ajan paljon mielen päällä, sillä olen ollut valmistumisestani lähtien museossa työelämävalmennuksessa. Käytännön työssä olen saanut uudenlaisia näkökulmia asioihin, joihin tutustuin aiemmin museologian perusopintojen kautta: museon arki ja museon toiminta-alueiden laaja skaala ovat tulleet tutummiksi. Lisäksi olen sekä vapaa-ajallani että työn puolesta käynyt museoissa tämän vuoden aikana varmaan useammin kuin viimeisen viiden vuoden sisällä. Tunnustan: en ole koskaan ollut kovin ahkera museokävijä, olen ehkä enemmän museotyöntekijä, museologi - minua kiinnostavat museoiden taustalla vaikuttavat prosessit. Opin paremmin lukemalla kirjoja ja kuuntelemalla luentoja; sen sijaan kärsivällisyyteni ei useinkaan riitä tiedon omaksumiseen (=pitkien tekstien lukemiseen) museossa. Museoista haen elämyksiä, elävöitettyä historiaa, hyviä opastuksia sekä erityisesti silmänruokaa ja estetiikkaa.

Ja mitä niihin museon taustalla vaikuttaviin prosesseihin tulee, kulttuuriperintö tuntuu aina vain kiinnostavammalta aihealueelta - vaikka en koskaan päätyisi varsinaiseksi kokoelmatyön asiantuntijaksi, olen valtavan kiinnostunut museosta erityisesti muistiorganisaationa ja menneisyyden säilyttäjänä. Myös itseäni erityisesti kiinnostavaa kerrontaa ja kertomuksia esiintyy museoissa monessa muodossa, esimerkiksi museokäyntien yhteydessä: näyttelyt, opastukset ja museoesineet muistuttavat ihmisiä asioista ja kannustavat keskustelemaan. Hyvä näyttelykin voi (ja sen tulisikin?) olla kertomus itsessään. Museoissa työskentelee eri taustaisia ihmisiä, minkä olen kokenut rikkautena ja ehkäpä jopa elinehtona tietyntyyppisille museoille: perinnetieteilijät, (taide)historioitsijat ja konservaattorit eivät välttämättä omista esimerkiksi graafikon taitoja. Viime viikkoina olen pohdiskellut kahta museokenttää koskevaa kysymystä: ensinnäkin museoiden rooleja ja roolien moninaisuutta ja toisekseen tutkimuksen roolia museoissa.

Museoilla - ainakin niillä isommilla - on usein kaksi haastavaa roolia: viranomais- tai asiantuntijarooli substanssiosaamisen kautta sekä rooli kulttuurin ja hyvinvoinnin edistäjänä yleisötyönsä kautta. Museoiden yhteiskunnallinen tehtävä voidaan jakaa neljään sektoriin: tallennustyöhön, tieteelliseen työhön, opetus- ja palvelutoimintaan sekä elämysten tuotantoon (ks. Heinonen & Lahti 1988, 315). Vastaavasti museoiden kohderyhmätkin ovat yleisesti ottaen melkoisen laajoja: asiakaskunta voi koostua sekä koululaisista, eläkeläisistä että museon edustaman alan (kulttuurihistoria, luonnontieteet, taide) eri-ikäisistä asiantuntijoista ja harrastajista.

Museot palvelevat eri-ikäisiä (Kansallismuseo).

Erityisesti olen kiinnostunut museoiden tieteellisestä roolista. Voisivatko museot olla nykyistä suuremmassa määrin vuorovaikutuksessa tiedemaailman kanssa olemalla oman aihepiirinsä tieteellisiä kirjastoja, arkistoja (materiaalipankkeja) ja asiantuntijoita? Esimerkiksi opinnäytetöiden aiheita pohtiessani aikoinaan en oikeastaan edes tullut ajatelleeksi, että voisin löytää materiaalia tai tutkimusaiheen museoista. Arkistot ja kirjastot olivat ensisijaisia kohteita, joista olisin lähtenyt/lähdin aineistoja hakemaan. Tietysti (kulttuurihistorialliset) museot ovat ehkä luonnollisia aineistojen aarreaittoja museologeille ja etnologeille, jotka useammin perehtyvät varsinaisesti ja kirjaimellisesti esineelliseen kulttuuriin. Folkloristien aineistot ovat sen sijaan perinteisesti ja yleistäen sijainneet arkistoissa kirjoitettuna ja nauhoitettuna puheena. Mutta miten paljon esimerkiksi biologit käyttävät luonnontieteellisten museoiden kokoelmia ja aineistoja tutkimuksissaan? Vai käyttävätkö lainkaan?

Syyskuussa 2012 julkaistussa OKM:n Valtakunnalliset erikoismuseot -selvityksessä (s. 44) ainakin esitetään seuraavaa liittyen museoiden tutkimustyöhön:

Museon aineistojen tulisi olla tutkijoiden ahkerassa käytössä ja museon pitäisi tukea myös opinnäytteiden tekijöitä hyödyntämään museoiden kokoelmia. Lisäksi museoilla voi olla aktiivinen rooli tutkimusprojektien käynnistämisessä sekä julkaisutoiminnassa. Tieteen maailma on voimakkaasti verkostoitunut ja museoiden tulisi tehdä yhteistyötä alan tutkijoiden kanssa mahdollisuuksien mukaan.

Kokemukseni museokentällä on vielä sen verran vähäistä ja rajoittunutta, etten osaa sanoa, miten hyvin tämä tällä hetkellä toteutuu, tai ylipäätään millaisia resursseja tieteelliseen ja tutkimukselliseen (yhteis)työhön museoissa realistisesti edes on.

Mutta mikä sitten on museon ensisijainen tehtävä? Mitä (ja miten) museossa saa tehdä? Esimerkiksi Museologian perusteet -teoksessa (Heinonen & Lahti 1988, 319) pohditaan historismia ja folklorismia museoiden mahdollisuutena ja erityisesti ongelmana. Minun on aivan pakko lisätä katkelma tähän, sillä se herättää melkoisesti ajatuksia:  

Kymmenet paikallismuseot ovat joutuneet historismin ja folklorismin uhreiksi ja toimivat etupäässä seuranäytelmien ja kansantanssiesitysten kulisseina ja rekvisiittavarastoina. Suurella vaivalla pystytetyt ja sisustetut päärakennukset ovat joutuneet alentumaan harrastajanäytelijöiden pukuhuoneiksi. - - Monin paikoin museot unohtivat perimmäisen tarkoituksensa ja niistä tuli yhteisiä kulttuuritiloja, jotka tarjosivat miellyttävät puitteet mille tahansa tilaisuudelle. Monet päättäjät kuvittelevat kai vieläkin, että museoita pidetään yllä sen tähden, että kunnalla on arvokkaasti sisustettu paikka, jossa järjestää cocktailtilaisuuksia.

Tätä katkelmaa olisi hyvä pohtia esimerkiksi yhdistysten ylläpitämien paikallismuseoiden ja toisaalta valtion erikoismuseoiden näkökulmasta - museoita on hyvin erilaisia ja siten se, millainen toiminta mihinkin sopii on aika tapauskohtaista. Tietysti pääsanoma - erittäin tärkeä sellainen - tekstissä on se, että museoiden tallennus-, säilytys-, tutkimus- ja pedagogisia vastuita ei pitäisi unohtaa. Tuo vuonna 1988 kirjoitettu tekstinpätkä on ajankohtainen myös tällä hetkellä: museoiden ei tule missään tapauksessa supistua pelkiksi gallerioiksi, joissa museoammatillinen henkilökunta ja tieteellinen toiminta on vähennetty  kustannustehokkaasti minimiin. Elämysten tuottaminen tulkoon sitä pohjustavan tieteellisen ja asiantuntijatyön tuloksena.


Lisää aiheesta ja hieman sen vierestä:

• Kaisa Vähähyyppä, Menneisyyden ote. älykästyö.fi, 26.9.2011.

• Outi Hupaniitty, Sähköistyvä kulttuuriperintö muuttaa historiankirjoitusta. Ennen ja nyt, 13.4.2011.

• Pertti Anttonen, Kulttuurin, perinteen ja perinnön kysymyksiä (pdf). Elore vol. 16, 1/2009.

Lähteet:

• Jouko Heinonen & Markku Lahti 1988: Museologian perusteet. Suomen museoliitto.

• Opetus- ja kulttuuriministeriö, Valtakunnalliset erikoismuseot. Selvitys erikoismuseojärjestelmän tilasta ja tulevaisuudesta. OKM, 7.9.2012.

Edit 29.4.2013: Selkeytetty lainauksia ja viitteitä.

Kulttuuriperintö, kotiseutu, paikallisuus... ajatuksia museologiaseminaarista

Seurasin tänään Diaario ry:n valtakunnallista museologiaseminaaria, Rakkaudesta kulttuuriperintöön! - paikallismuseoiden arvo ja asema Suomessa, viihtyisässä Seminarium-rakennuksen salissa Jyväskylän yliopistolla. Ajattelin oppimispäiväkirjamaisesti hieman koota päivän aikana heränneitä ajatuksia ja nostaa esiin niitä hieman yllättävältäkin tuntuvia yhteyksiä, joita seminaarin puheenvuorojen ja oman graduni aiheiden välillä on.

Kotiseutuliiton Lassi Saressalo ja Kirsi Moisander nostivat esitelmässään Kuntamuutokset ja kotiseutu(museo)työ esiin mm. kysymyksiä siitä, kuka omistaa kunnan tai mikä kunta edes on - onko kukaan "nähnyt kuntaa", miltä kunta näyttää? Miten paikallisuuden rajat voidaan määritellä ja kuka ne määrittää? Kysymyksillä heräteltiin pohtimaan esimerkiksi sitä, miten paikallisuutta esitetään toisille ja itselle. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat joutuvat yleensä selventämään tarkemmin, mistä ovat kotoisin - mikä omalle kotiseudulle on ominaista, mitä siellä tehdään, miltä siellä näyttää, millaisia ihmisiä siellä asuu. Saman asian äärellä ovat paikallismuseot: ne kertovat meille itsestämme ja muille "meistä", paikallisista ihmisistä, historiasta ja elämästä, esineistönsä kautta. 

Saressalo mainitsi sen, miten 1970-luvulla folkloristiikkaa ei (eikä varmaan vieläkään) pidetty museoaineena, koska se ei tutki esineitä vaan henkistä perintöä. Folkloristeja kiinnostavat kuitenkin kertomukset, ja kertomusten välittämisestähän esineiden näytteille asettamisessa - ja itse museoissa - on pohjimmiltaan kyse. (Paikallis)museo laittaa (parhaimmillaan) esineet kertomaan meille menneisyydestä - etiketein, oppaan äänellä, havainnollistavien interiöörien avulla jne.

Graduni liittyi sillä tavalla läheisesti kuntamuutoksiin ja kotiseudun käsitteeseen, että vetämissäni ryhmäkeskusteluissa keskustelimme kyläläisyydestä: mitä on olla kyläläinen - ja erityisesti, mitä se ei ole. Kyläläisyys määrittyi irralliseksi siitä suuremmasta alueesta tai "pitäjästä", johon kylä varsinaisesti kuuluu - kyläläiset olivat kyläläisiä, vaikka osoitteen postitoimipaikka viittaisi laajempaan asuinalueeseen. Itseä ei haluta edes mielellään esitellä toisille varsinaisen asuinalueen nimellä, vaan selvitetään mieluummin seikkaperäisesti, mistä päin ollaan kotoisin ja missä oma kylä sijaitsee. Kiinnitin jonkin verran huomiota gradussani myös siihen, miten ihmiset kiinnittävät itsensä johonkin paikkaan kerronnassaan: he tuottavat omaa kyläläisyyttään puhumalla "meistä", yhteisistä projekteista ja huolenaiheista tai kyläympäristöön - omalle ja yhteiselle takapihalle - sijoittuvista luontoelämyksistä. Paikallisuudella on väliä ja vaikka kylätoiminta hiipuisi ja kylän yhteiset tapahtumat vähentyisivätkin "se on tärkee asia se kyläläisyys", kuten eräs ryhmäkeskustelijani painotti. Kyse on siitä, minne itsemme paikannamme, minne koemme kuuluvamme; kyse on identiteetistä, jota ylläpidetään kertomusten, muistelun (ja paikallismuseoissa esineiden) kautta. 

Paikallismuseoilla on kiinteä yhteys identiteetin kokemukseen. FM, etnologi Sini Hirvonen pohti omassa esitelmässään sitä, miten emotionaalisesti paikallismuseot voidaan kokea. Museoiden toimintaa ylläpitävät ja vaalivat vapaaehtoistyöntekijät esimerkiksi usein "museoivat itsensä" lahjoittamalla omia esineitään museoon. Siten museon ja ihmisen välille syntyy side ja museota kohtaan kohdistetut toimet, esim. muutosvaatimukset, voidaan kokea hyvin henkilökohtaisesti. Paikallismuseoilla on myös valtaa vaikuttaa käsityksiin "meistä", meidän historiasta; museo vaikuttaa vahvasti menneisyyden tulkintoihin.

Museo on kenttä monenlaisille tulkinnoille ja näkökulmille. En lähtisi sulkemaan kerronnantutkijoita, folkloristeja, ulos museotyöstä. Ainakin itselleni on hiljalleen avautumassa se, mikä esineellisen kulttuurin tutkijoita ja meitä yhdistää, ja millaisia erilaisia näkökulmia meidän "kerronnantutkijoiden" kautta museoon voidaan saada, vähintäänkin tutkimuksen tasolla, jos nyt ei käytännön museotyössä. Museoesineet välittävät tietoa menneisyyden ihmisyhteisöiltä ja -yksilöiltä tämän päivän ihmiselle. Sama prosessi tapahtuu suullisessa perinteessä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle: sen kautta välitetään tietoa paikkakunnan historiasta, ihmisistä, tapahtumista. Alunperin koin vaikeaksi folkloristiikan ja museologian yhdistämisen, sillä ne ensisilmäyksellä ja käytännön tasolta pikaisesti katsottuna vaikuttavat hyvin erilaisilta lähestymistavoilta kulttuuriin. Niiden tiet kuitenkin risteävät kulttuuriperinnön ja perinteen käsitteissä: materiaalinen ja henkinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä, niitä ei varsinaisesti voi erottaa toisistaan. Museoesine on varsinaisesti museoesine silloin, kun sen historiasta tiedetään jotain ja se asetetaan kertomaan tarinaansa yleisölle. 

kuvat (c) storylorist 2012