Mieleenpalautusoperaatio

Palataanpa jälleen kirjojen pariin! Toveri Hanna vastaili kiinnostavaan kirjahaasteeseen, johon minäkin päätin tarttua. Aluksi ajattelin, etten kyllä millään keksi vastauksia, mutta otettuani avukseni LibraryThingin (muistin vihdoin tunnukseni sinne) alkoivat vastauksetkin muotoutua. Mikä siinä on, että lukemiaan kirjoja on joskus kamalan vaikea palauttaa mieleen, mutta kun lempi- ja inhokkikirjojaan hetken muistelee ja pääsee vauhtiin, palautuu koko ajan lisää mieleen... Tällaisia pohdintoja kysely sitten herätti:

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?
No sanotaan vaikka Englundin Kuningatar Kristiina: elämäkerta (2007) siinä mielessä, että kirja kertoo nuoresta naisesta, joka pohtii maailmankuvaansa, filosofisia kysymyksiä ja naisena olemista, ja ylipäätään haeskelee paikkaansa maailmassa - Kristiinan suhteen aika kirjaimellisestikin maailmassa, omassa elämässäni ehkä "vähän" pienemmässä mittakaavassa... Muuten en erityisemmin samaistu Kristiinaan. Toisaalta elämääni juuri tällä hetkellä voisi kuvata myös jokin Samuel Beckettin novelli.

2. Luetko runoja?
Joskus, yleensä suomalaista runoutta. Edith Södergrania, Mirkka Rekolaa ja Eino Leinoa ainakin.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Hm, jos vanhojen kirjojen myyntitapahtumat lasketaan niin kyllä. Opiskeluaikanani kävin muistaakseni muutamassa kirjallisuustapahtumassa, joissa taisi kummassakin olla jokin poliittinen tai vastakulttuuriteema.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
Jostakin sekopäisestä kirjasta, jota joutuisi oikeasti tulkitsemaan ja muokkaamaan kuvallista kerrontaa varten. Mutta mitä nyt tulee mieleen äkkiseltään, ehkä Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo tai jokin H. P. Lovecraftin novelleista kiinnostaisi minua elokuvaversiona tai tv-sarjana.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?
No niitä on kyllä vähän liian monta. Noloin vielä lukematta oleva on Tuntematon sotilas. Toisaalta olen sitä mieltä, että mikään pakko ei ole (kaikkia) klassikoita lukea eikä klassikkostatus tee kirjasta automaattisesti "hyvää". Tärkeää itselleni on ollut löytää jokin motivaatio lukea klassikkokirja, esimerkiksi kiinnostus teoksen syntyprosessiin tai -ajankohtaan.

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?
Clive Barkerin Yön kansa (alkup. Cabal, 1988)... Kirjalla on nostalgia-arvoa minulle ja kyllä se kieltämättä on ihan hyvä kauhukirja, joka erottuu joukosta tarinansa puolesta - vaikkei ehkä kielellisesti ym. ole mikään mestariteos. Kirja on innoittanut myös muita, sen pohjalta on tehty (aika huono) elokuva ja (raskaampaan musiikkimakuun soveltuvaa) musiikkia.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Kaunokirjallisuuden puolelta ei tule ketään mieleen, mutta erityisesti oman alan tietokirjailijoissa ja tutkijoissa olisi vaikka kuinka paljon kiinnostavia ihmisiä - nykyisiä ja edesmenneitä.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
No tietysti Draculan! Myös Waltarin Tanssi yli hautojen -kirjassaan kuvaaman keisari Aleksanterin.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?
Hmm... en kyllä osaa sanoa tähän mitään. Jos ei ole pakko rajoittua kaunokirjallisuuden puolelle, niin ehkä sanoisin, että Pentti Linkola on kyllä jaksanut pitää kiinnostusta yllä poleemisilla puheenvuoroillaan...

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Käytettynä tuttavalta Museologian perusteet. Viimeisin ostamani ei-tietokirja lienee kaunis oranssikantinen Kalevala (SKS, 2005).

11. Mitä luet juuri nyt?
Emmi Itärannan esikoisteosta Teemestarin kirja (2012), se on ihan suositeltavan oloinen teos. Ja vegaanikeittokirjoja luen löytääkseni uusia kasvisruokaideoita.
  

 (kuva täältä)

Haastan tämän postauksen lukijat vastaamaan myös - jos ei blogiin niin vaikkapa omaan muistivihkoon omaksi iloksi tai facebookiin...

Suomalaiset tuulta myymässä

Kirjoittelu on kesän aikana jäänyt, kun on ollut kiire juosta museosta toiseen ja kokea kulttuuria siitä kirjoittamisen sijaan - joskin aion palata asiaan kirjoittamalla kokemastani tännekin jossain vaiheessa... Päätin kuitenkin jakaa tässä välissä, museoajatusten tiivistyessä mielessä, vain yhden sattumanvaraisen asian, joka tänään taas tuli mieleen.

Kulttuurintutkijoille lienee jossain määrin tuttu Olaus Magnuksen (1490-1557) Carta Marina ja Pohjoisten kansojen historiasta (Historia de gentibus septentrionalibus) -teos sekä näiden kuvaukset suomalaisista. En ole itse tutustunut Pohjoisten kansojen historiaan tarkemmin, lukaissut vain siitä irroitettuja käännettyjä otteita joskus. Mitä tulee nykypäivään, me suomalaiset tunnumme olevan kovinkin kiinnostuneita siitä, mitä mieltä meistä rajojemme ulkopuolella ollaan. En voi väittää itse olevani tästä mikään poikkeus, sillä mielestäni on kiehtovaa ja opettavaista peilata omia käsityksiä ulkopuolisiin mielikuviin. "Me ja muut" -jaottelut kliseisyydessään paljastavat paitsi stereotypioita myös sisäisiä eroja: suomalaisuus ei ehkä näyttäydy kovin selkeäpiirteisenä, jos lähdetään hajottamaan suomalaisuuteen - tai etenkin vielä kohdistetummin johonkin paikallisuuteen - liittyviä mielikuvia, käsityksiä ja arvostuksia.

Jokin aika sitten törmäsin jälleen Olaus Magnukseen ja minua on huvittanut suuresti ajatus suomalaisista "tuulenkauppiaina". Tuulen myyjät tuovat minulle mieleen partasuiset metsäläisukot kauppaamassa tuulta (=tyhjää, olematonta) epäonnisille, hyvä/taikauskoisille Suomeen eksyneille matkaajille. Tuulenkauppiaista löytyy lyhyt tekstinpätkän täältä. Tuulenkauppiaat siis olivat jonkinlaisia noitia tai velhoja, jotka myivät merenkävijöille tuulta. Ilmeisesti näihin tuulenkauppiaisiin on suhtauduttu varovaisesti ja vakavalla mielellä. Olaus Magnuksen Suomea koskevat tiedot tosin taisivat olla melko mielikuvituksekkaita (ks. paremman lähteen puutteessa esim. Kansallisbiografia ja Wikipedia). Kansallisbiografian tekstissäkin todetaan, että "Olaus Magnuksen historiateos ja kartta antavat sekä mielikuvituksellisia tietoja Suomesta että melko tarkkoja kuvauksia aikansa oloista. Kartan maantieteellinen informaatio on melko mielikuvituksellinen."

Ja itse Carta Marinaa, joka on kyllä kuvitukseltaan aivan mahtava, pääsee tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin täällä.

Haluaisin kartan joskus oman työhuoneen seinälle, jotta voisin sitä katsella ja pohtia, miten käsitykset meistä ja muista muuttuvat eri aikoina - ja millaisia asioita on käsitysten taustalla, mitä niistä voimme oppia.

                                                                        (kuva täältä)

Folkloristiikasta, vähäsen

Suunnittelin laajaa blogitekstiä folkloristiikasta tieteenalana, mutta lopulta uppouduin lukemaan vanhaa pääsykoekirjaani, Leea Virtasen teosta Suomalainen kansanperinne (1988). Lähdekirjoja oli mielessä useampi, mutta suorastaan unohduin tähän ensimmäiseksi avaamaani kirjaan, sillä suurin osa tästä tekstistä oli muotoutunut jo päästyäni kirjan sivulle 13. On kai totuttauduttava blogitekstin ja (tieteellisen) esseen eroihin; blogiteksti on pieni sirpale suuresta kokonaisuudesta, tiivistys ja näkökulma jostakin/johonkin. Jos kandidaatintutkielman tai gradun aiheen ja aineiston rajaaminen voi olla vaikeaa, niin entäpäs kun on kyseessä 1-2 liuskan mittainen blogiteksti... Blogitekstissä on vaikea olla tyhjentävä, vaikka niin kovasti haluaisikin - ehkä blogia itsessään on ajateltava yhtenä suurena esseenä, joka koostuu näistä sirpalemaisista merkinnöistä.

No joka tapauksessa, menen nyt varsinaiseen asiaan eli hajanaisiin pohdintoihini folkloristiikasta. Vilkuilin myös Alan Dundesin toimittamaa The Study of Folklore-teosta (1965), jossa on C. W. von Sydowin artikkeli Folktale Studies and Philology: Some Points of View. Von Sydow on tarkastellut folkloren leviämistä ja esittänyt, että on perinteenkantajia, jotka ovat joko passiivisia (välittävät oppimaansa sellaisenaan) tai aktiivisia (tuottavat uutta). Folkloristiikka on - tai oli aikoinaan - siis tietynlaista kertomusten arkeologiaa: suullisen perinteen leviämistä ja muuntelua jäljitetään, ja kaivellaan suullisten esitysten juuria mm. kielen kautta.

Von Sydow on määritellyt 1940-luvulla kansanperinteentutkimusta näin:

[kansanperinteentutkimus käsittelee] kansan suullista uskoon, tapaan ja runouteen kuuluvaa perinnettä, perinteen elämää, syntyä ja kehitystä, sen periytymistä ja leviämistä sekä kansan tapaa ajatella" (Virtanen 1988, 10). 

Folkloristiikassa tarkastellaan myös arvoja ja kulttuurisia käsityksiä, mikä tavallaan antaa tutkimusalalle yhteiskuntatieteellisenkin sävyn (Virtanen 1988, 11); esimerkiksi oma graduni sivusi sosiologiaa ja humanistista maantiedettä, kun tarkastelin ihmisten kokemuksia asuinpaikastaan. Folkloristiikan voi tietysti nähdä lähenevän myös kielen tutkimusta, sillä se tarkastelee kielen käyttöä: juoruja, huumoria ja pilailua, tarinoita ja satuja, ylipäätään kielen käyttöä ja kerrontaa eri tilanteissa. Eri maissa folkloristiikassa on erilaisia painotuksia, ja folkloristiikan suhde esim. etnologiaan ja antropologiaan on erilainen vaikkapa Pohjois-Amerikassa ja Pohjoismaiden kesken. Suomessa erityisesti kansanrunouden tutkimus (verrattuna muihin kansankulttuurin muotoihin) on ollut merkittävä painopiste folkloristiikassa; suomalaista ja vertailevaa kansanrunoudentutkimusta (folkloristiikkaa) on opetettu Helsingin yliopistossa vuodesta 1888 lähtien. (Virtanen 1988, 11-12.)

Leea Virtanen avaa teoksessaan kansanrunouden tutkimuksen ja kansanperinteen termejä, joita en oikeastaan sitten ensimmäisen opiskeluvuoden ole juuri ajattelut - niistä on tullut jotenkin itsestään selviä, vaikka eivät ne sitä ole. Kansa kansanrunoudessa tai -perinteessä merkitsee jotakin ihmisten muodostamaa - menneisyyteen sijoittuvaa tai nykyistä - ryhmää, yhteisöä, verkostoa, joka luo omaa kulttuuriaan; runous ja perinne ovat niinikään laajempia käsitteitä, joilla viitataan ihmisryhmien yhteisöllisiin ilmauksiin (Virtanen 1988, 10-11). Kansa voi olla nenetsit, porilaiset, kalastajakylän naisväestö, teollisuusyrityksen työpaikkaporukka... ja perinne on se kulttuuri, maailmankuva tai yhteisöllinen toiminta, jonka he jakavat.

Suomalainen kansanperinne -teoksen kirjoittamishetkellä 1980-luvun lopulla on folkloren opettamista luonnehdittu "folkloresta tietoiseksi tulemiseksi", millä tarkoitetaan prosessia jossa tuleva tutkija (opiskeilja) "tulee tietoiseksi folkloren luonteesta, sen haarautumista ja ilmenemismuodoista ja tämä tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle; tämä taas voi avata silmämme uudella tavalla inhimillisen elämän ja kulttuurin elinvoimaisille ulottuvuuksille" (Virtanen 1988, 13). Kuulostaa vähän monimutkaiselta, ehkä sen voisi todeta yksinkertaisemmin näin: folkloristiikan opinnot herkistävät havainnoimaan maailmaa tietystä näkökulmasta. Opinnot antavat raamit, eväät, välineet nähdä ja ymmärtää ihmisen kulttuuria. Tai oikeastaan, ainakin omalla kohdallani, kyse on paljon voimakkaammasta maailmankatsomuksen ja käsityskyvyn avartumisesta kuin vain "herkistymisestä", kyse on enemmänkin kokonaisen maailmankuvan muotoutumisesta: katselen maailmaa väistämättä kulttuurintutkijana. Se, mitä olen oppinut, ei voi olla vaikuttamatta myös jokapäiväisessä elämässäni ja arjessani, siis kuten Virtanen edellä totesi, "tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle". Ehkä kyse voi olla jostakin samantapaisesta kuin luonnontieteiden, kuten fyysiikan tai biologian, opiskelijan alati kasvava käsityskyky häntä ympäröivästä maailmasta, sen rakenteesta ja ilmiöistä.

Lähteet

• Dundes, Alan 1965 (ed.): The Study of Folklore. Eaglewood Cliffs, N.J.: Prentice-Hall.

• Virtanen, Leea 1988: Suomalainen kansanperinne. Helsinki: SKS.

Henkilöhistorioita, historiaa henkilöiden kautta...

Luettuja:

• Hannele Klemettilä: Ritari siniparta: Gilles de Rais'n tarina (2005)
  

• Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty (2003)
  

• Peter Englund: Kuningatar Kristiina. Elämäkerta (2007)
  

• Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä (2009)

• Rakel Liehu: Helene (2003)

Olen lukenut viimeisen viiden kuukauden aikana erityylisiä elämäkertoja ja henkilöhistorioita, oikeastaan yhden per kuukausi. En suunnitelmallisesti, vaan enemmänkin sattumalta. Jokainen teos on sekä muodoltaan että aiheeltaan aivan erilainen.

Klemettilän Ritari Siniparta - Gilles de Rais’n tarina minun oli pitänyt lukea jo muutaman vuoden ajan, mutta sain sen vihdoin loppuvuodesta 2011 luettavakseni. Erityisesti innostuin kirjaa lukiessa siitä, miten aivan toisella tavalla voi henkilöhistorian kautta oppia tuntemaan jotakin aikakautta ja ajan maailmankuvaa (mentaliteettia) - minulla on aina ollut ongelmana historian tapahtumien jäsentäminen ja muistaminen, ellen voi liittää niitä johonkin yksityiskohtaan (kuten tiettyyn henkilöön), jonka kautta hahmotan kokonaisuutta. Klemettilän kirja oli toki muutenkin mielenkiintoinen. Seuraavaksi luin Cornwellin Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty, jossa minua häiritsee tuo suomennetun otsikon tökkivä muoto, ja Peter Englundin Kuningatar Kristiina. Elämäkerta -teoksen. Joista ei kyllä löydy kauheasti yhtymäkohtia: ensinnä mainittu on "viihteellinen", joskin ihan kiinnostava 1800-luvun englantilaista yhteiskuntaa kivasti valottava teos, toinen puolestaan varsinaisesti tietokirja, lyhyt elämäkerta. Suurin anti näissäkin kirjoissa oli minulle kunkin ajan, 1600-luvun ja 1800-luvun Euroopan tapahtumiin ja maailmankuvaan tutustuminen.

Sen sijaan Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä on kirja, josta nautin enemmänkin sen hienon kielen ja kerronnan kuin tiedollisen annin vuoksi. Koko teoksen idea ja toteuttamistapa - esseeromaani - kiehtoo minua: Mazzarella kertoo tarinan vanhan Topeliuksen suulla, kuvaa hänen tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaansa yhden talvipäivän ajan, sekä konkreettisia jokapäiväisiä vaivoja ja ärtymyksenkohteita että pohdintaa eletystä elämästä ja ihmissuhteista. Toisin kuin edellä mainitsemani henkilöhistoriat, jotka pysyvät etäällä kohteestaan. Näin teosta kuvataan kirja-arviossa HS.fi:ssä (5.7.2009):

Ei kaipuuta, ei surua kuvaa yhtä joulunaluspäivää Topeliuksen kotona Sipoon Koivuniemessä. Se seuraa ikääntyneen suurmiehen huolekkaita ja katkonaisia ajatuksia, jotka vaeltavat rakkaudesta kuolemaan, muistoihin, ideoista arkipäivän vaivalloisuuteen. Teos liikkuu henkilöhistorian ja kaunokirjallisuuden välisellä katvealueella. Se kuvaa päähenkilön sisäistä todellisuutta, josta historiantutkimuksen menetelmillä ei saisi otetta.

Tällä hetkellä minulla on iltalukemisena Runeberg-palkittu, tiiliskivimäinen Rakel Liehun Helene, minä-muotoinen ja ilmaisultaan aika ilmavan runollinen teos Helene Schjerfbeckin elämästä, jossa kerronta etenee eri elämänvaiheiden kuvausten vuoropuheluna. Totuttuani Liehun ilmaisutapaan (jonka vuoksi meinasin aluksi jättää kirjan kesken) jäin koukkuun ja kirja loppuu pian... Kirja toimii varmasti hyvänä johdantona kesäkuussa avautuvalle Ateneumin Schjerfbeck-näyttelylle, jossa toivottavasti tulee käytyä syksyyn mennessä.

Seuraavaksi olisikin sitten vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Black Sabbath -kitaristi Tony Iommin (oma)elämäkerta Iron Man: My Journey through Heaven and Hell with Black Sabbath (2011). 

(kuva täältä)

Kulttuuriperintö, kotiseutu, paikallisuus... ajatuksia museologiaseminaarista

Seurasin tänään Diaario ry:n valtakunnallista museologiaseminaaria, Rakkaudesta kulttuuriperintöön! - paikallismuseoiden arvo ja asema Suomessa, viihtyisässä Seminarium-rakennuksen salissa Jyväskylän yliopistolla. Ajattelin oppimispäiväkirjamaisesti hieman koota päivän aikana heränneitä ajatuksia ja nostaa esiin niitä hieman yllättävältäkin tuntuvia yhteyksiä, joita seminaarin puheenvuorojen ja oman graduni aiheiden välillä on.

Kotiseutuliiton Lassi Saressalo ja Kirsi Moisander nostivat esitelmässään Kuntamuutokset ja kotiseutu(museo)työ esiin mm. kysymyksiä siitä, kuka omistaa kunnan tai mikä kunta edes on - onko kukaan "nähnyt kuntaa", miltä kunta näyttää? Miten paikallisuuden rajat voidaan määritellä ja kuka ne määrittää? Kysymyksillä heräteltiin pohtimaan esimerkiksi sitä, miten paikallisuutta esitetään toisille ja itselle. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat joutuvat yleensä selventämään tarkemmin, mistä ovat kotoisin - mikä omalle kotiseudulle on ominaista, mitä siellä tehdään, miltä siellä näyttää, millaisia ihmisiä siellä asuu. Saman asian äärellä ovat paikallismuseot: ne kertovat meille itsestämme ja muille "meistä", paikallisista ihmisistä, historiasta ja elämästä, esineistönsä kautta. 

Saressalo mainitsi sen, miten 1970-luvulla folkloristiikkaa ei (eikä varmaan vieläkään) pidetty museoaineena, koska se ei tutki esineitä vaan henkistä perintöä. Folkloristeja kiinnostavat kuitenkin kertomukset, ja kertomusten välittämisestähän esineiden näytteille asettamisessa - ja itse museoissa - on pohjimmiltaan kyse. (Paikallis)museo laittaa (parhaimmillaan) esineet kertomaan meille menneisyydestä - etiketein, oppaan äänellä, havainnollistavien interiöörien avulla jne.

Graduni liittyi sillä tavalla läheisesti kuntamuutoksiin ja kotiseudun käsitteeseen, että vetämissäni ryhmäkeskusteluissa keskustelimme kyläläisyydestä: mitä on olla kyläläinen - ja erityisesti, mitä se ei ole. Kyläläisyys määrittyi irralliseksi siitä suuremmasta alueesta tai "pitäjästä", johon kylä varsinaisesti kuuluu - kyläläiset olivat kyläläisiä, vaikka osoitteen postitoimipaikka viittaisi laajempaan asuinalueeseen. Itseä ei haluta edes mielellään esitellä toisille varsinaisen asuinalueen nimellä, vaan selvitetään mieluummin seikkaperäisesti, mistä päin ollaan kotoisin ja missä oma kylä sijaitsee. Kiinnitin jonkin verran huomiota gradussani myös siihen, miten ihmiset kiinnittävät itsensä johonkin paikkaan kerronnassaan: he tuottavat omaa kyläläisyyttään puhumalla "meistä", yhteisistä projekteista ja huolenaiheista tai kyläympäristöön - omalle ja yhteiselle takapihalle - sijoittuvista luontoelämyksistä. Paikallisuudella on väliä ja vaikka kylätoiminta hiipuisi ja kylän yhteiset tapahtumat vähentyisivätkin "se on tärkee asia se kyläläisyys", kuten eräs ryhmäkeskustelijani painotti. Kyse on siitä, minne itsemme paikannamme, minne koemme kuuluvamme; kyse on identiteetistä, jota ylläpidetään kertomusten, muistelun (ja paikallismuseoissa esineiden) kautta. 

Paikallismuseoilla on kiinteä yhteys identiteetin kokemukseen. FM, etnologi Sini Hirvonen pohti omassa esitelmässään sitä, miten emotionaalisesti paikallismuseot voidaan kokea. Museoiden toimintaa ylläpitävät ja vaalivat vapaaehtoistyöntekijät esimerkiksi usein "museoivat itsensä" lahjoittamalla omia esineitään museoon. Siten museon ja ihmisen välille syntyy side ja museota kohtaan kohdistetut toimet, esim. muutosvaatimukset, voidaan kokea hyvin henkilökohtaisesti. Paikallismuseoilla on myös valtaa vaikuttaa käsityksiin "meistä", meidän historiasta; museo vaikuttaa vahvasti menneisyyden tulkintoihin.

Museo on kenttä monenlaisille tulkinnoille ja näkökulmille. En lähtisi sulkemaan kerronnantutkijoita, folkloristeja, ulos museotyöstä. Ainakin itselleni on hiljalleen avautumassa se, mikä esineellisen kulttuurin tutkijoita ja meitä yhdistää, ja millaisia erilaisia näkökulmia meidän "kerronnantutkijoiden" kautta museoon voidaan saada, vähintäänkin tutkimuksen tasolla, jos nyt ei käytännön museotyössä. Museoesineet välittävät tietoa menneisyyden ihmisyhteisöiltä ja -yksilöiltä tämän päivän ihmiselle. Sama prosessi tapahtuu suullisessa perinteessä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle: sen kautta välitetään tietoa paikkakunnan historiasta, ihmisistä, tapahtumista. Alunperin koin vaikeaksi folkloristiikan ja museologian yhdistämisen, sillä ne ensisilmäyksellä ja käytännön tasolta pikaisesti katsottuna vaikuttavat hyvin erilaisilta lähestymistavoilta kulttuuriin. Niiden tiet kuitenkin risteävät kulttuuriperinnön ja perinteen käsitteissä: materiaalinen ja henkinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä, niitä ei varsinaisesti voi erottaa toisistaan. Museoesine on varsinaisesti museoesine silloin, kun sen historiasta tiedetään jotain ja se asetetaan kertomaan tarinaansa yleisölle. 

kuvat (c) storylorist 2012