Folkloristiikasta, vähäsen

Suunnittelin laajaa blogitekstiä folkloristiikasta tieteenalana, mutta lopulta uppouduin lukemaan vanhaa pääsykoekirjaani, Leea Virtasen teosta Suomalainen kansanperinne (1988). Lähdekirjoja oli mielessä useampi, mutta suorastaan unohduin tähän ensimmäiseksi avaamaani kirjaan, sillä suurin osa tästä tekstistä oli muotoutunut jo päästyäni kirjan sivulle 13. On kai totuttauduttava blogitekstin ja (tieteellisen) esseen eroihin; blogiteksti on pieni sirpale suuresta kokonaisuudesta, tiivistys ja näkökulma jostakin/johonkin. Jos kandidaatintutkielman tai gradun aiheen ja aineiston rajaaminen voi olla vaikeaa, niin entäpäs kun on kyseessä 1-2 liuskan mittainen blogiteksti... Blogitekstissä on vaikea olla tyhjentävä, vaikka niin kovasti haluaisikin - ehkä blogia itsessään on ajateltava yhtenä suurena esseenä, joka koostuu näistä sirpalemaisista merkinnöistä.

No joka tapauksessa, menen nyt varsinaiseen asiaan eli hajanaisiin pohdintoihini folkloristiikasta. Vilkuilin myös Alan Dundesin toimittamaa The Study of Folklore-teosta (1965), jossa on C. W. von Sydowin artikkeli Folktale Studies and Philology: Some Points of View. Von Sydow on tarkastellut folkloren leviämistä ja esittänyt, että on perinteenkantajia, jotka ovat joko passiivisia (välittävät oppimaansa sellaisenaan) tai aktiivisia (tuottavat uutta). Folkloristiikka on - tai oli aikoinaan - siis tietynlaista kertomusten arkeologiaa: suullisen perinteen leviämistä ja muuntelua jäljitetään, ja kaivellaan suullisten esitysten juuria mm. kielen kautta.

Von Sydow on määritellyt 1940-luvulla kansanperinteentutkimusta näin:

[kansanperinteentutkimus käsittelee] kansan suullista uskoon, tapaan ja runouteen kuuluvaa perinnettä, perinteen elämää, syntyä ja kehitystä, sen periytymistä ja leviämistä sekä kansan tapaa ajatella" (Virtanen 1988, 10). 

Folkloristiikassa tarkastellaan myös arvoja ja kulttuurisia käsityksiä, mikä tavallaan antaa tutkimusalalle yhteiskuntatieteellisenkin sävyn (Virtanen 1988, 11); esimerkiksi oma graduni sivusi sosiologiaa ja humanistista maantiedettä, kun tarkastelin ihmisten kokemuksia asuinpaikastaan. Folkloristiikan voi tietysti nähdä lähenevän myös kielen tutkimusta, sillä se tarkastelee kielen käyttöä: juoruja, huumoria ja pilailua, tarinoita ja satuja, ylipäätään kielen käyttöä ja kerrontaa eri tilanteissa. Eri maissa folkloristiikassa on erilaisia painotuksia, ja folkloristiikan suhde esim. etnologiaan ja antropologiaan on erilainen vaikkapa Pohjois-Amerikassa ja Pohjoismaiden kesken. Suomessa erityisesti kansanrunouden tutkimus (verrattuna muihin kansankulttuurin muotoihin) on ollut merkittävä painopiste folkloristiikassa; suomalaista ja vertailevaa kansanrunoudentutkimusta (folkloristiikkaa) on opetettu Helsingin yliopistossa vuodesta 1888 lähtien. (Virtanen 1988, 11-12.)

Leea Virtanen avaa teoksessaan kansanrunouden tutkimuksen ja kansanperinteen termejä, joita en oikeastaan sitten ensimmäisen opiskeluvuoden ole juuri ajattelut - niistä on tullut jotenkin itsestään selviä, vaikka eivät ne sitä ole. Kansa kansanrunoudessa tai -perinteessä merkitsee jotakin ihmisten muodostamaa - menneisyyteen sijoittuvaa tai nykyistä - ryhmää, yhteisöä, verkostoa, joka luo omaa kulttuuriaan; runous ja perinne ovat niinikään laajempia käsitteitä, joilla viitataan ihmisryhmien yhteisöllisiin ilmauksiin (Virtanen 1988, 10-11). Kansa voi olla nenetsit, porilaiset, kalastajakylän naisväestö, teollisuusyrityksen työpaikkaporukka... ja perinne on se kulttuuri, maailmankuva tai yhteisöllinen toiminta, jonka he jakavat.

Suomalainen kansanperinne -teoksen kirjoittamishetkellä 1980-luvun lopulla on folkloren opettamista luonnehdittu "folkloresta tietoiseksi tulemiseksi", millä tarkoitetaan prosessia jossa tuleva tutkija (opiskeilja) "tulee tietoiseksi folkloren luonteesta, sen haarautumista ja ilmenemismuodoista ja tämä tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle; tämä taas voi avata silmämme uudella tavalla inhimillisen elämän ja kulttuurin elinvoimaisille ulottuvuuksille" (Virtanen 1988, 13). Kuulostaa vähän monimutkaiselta, ehkä sen voisi todeta yksinkertaisemmin näin: folkloristiikan opinnot herkistävät havainnoimaan maailmaa tietystä näkökulmasta. Opinnot antavat raamit, eväät, välineet nähdä ja ymmärtää ihmisen kulttuuria. Tai oikeastaan, ainakin omalla kohdallani, kyse on paljon voimakkaammasta maailmankatsomuksen ja käsityskyvyn avartumisesta kuin vain "herkistymisestä", kyse on enemmänkin kokonaisen maailmankuvan muotoutumisesta: katselen maailmaa väistämättä kulttuurintutkijana. Se, mitä olen oppinut, ei voi olla vaikuttamatta myös jokapäiväisessä elämässäni ja arjessani, siis kuten Virtanen edellä totesi, "tietoisuus ulottuu luentosalin ulkopuolelle". Ehkä kyse voi olla jostakin samantapaisesta kuin luonnontieteiden, kuten fyysiikan tai biologian, opiskelijan alati kasvava käsityskyky häntä ympäröivästä maailmasta, sen rakenteesta ja ilmiöistä.

Lähteet

• Dundes, Alan 1965 (ed.): The Study of Folklore. Eaglewood Cliffs, N.J.: Prentice-Hall.

• Virtanen, Leea 1988: Suomalainen kansanperinne. Helsinki: SKS.

Henkilöhistorioita, historiaa henkilöiden kautta...

Luettuja:

• Hannele Klemettilä: Ritari siniparta: Gilles de Rais'n tarina (2005)
  

• Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty (2003)
  

• Peter Englund: Kuningatar Kristiina. Elämäkerta (2007)
  

• Merete Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä (2009)

• Rakel Liehu: Helene (2003)

Olen lukenut viimeisen viiden kuukauden aikana erityylisiä elämäkertoja ja henkilöhistorioita, oikeastaan yhden per kuukausi. En suunnitelmallisesti, vaan enemmänkin sattumalta. Jokainen teos on sekä muodoltaan että aiheeltaan aivan erilainen.

Klemettilän Ritari Siniparta - Gilles de Rais’n tarina minun oli pitänyt lukea jo muutaman vuoden ajan, mutta sain sen vihdoin loppuvuodesta 2011 luettavakseni. Erityisesti innostuin kirjaa lukiessa siitä, miten aivan toisella tavalla voi henkilöhistorian kautta oppia tuntemaan jotakin aikakautta ja ajan maailmankuvaa (mentaliteettia) - minulla on aina ollut ongelmana historian tapahtumien jäsentäminen ja muistaminen, ellen voi liittää niitä johonkin yksityiskohtaan (kuten tiettyyn henkilöön), jonka kautta hahmotan kokonaisuutta. Klemettilän kirja oli toki muutenkin mielenkiintoinen. Seuraavaksi luin Cornwellin Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä Jack - tapaus selvitetty, jossa minua häiritsee tuo suomennetun otsikon tökkivä muoto, ja Peter Englundin Kuningatar Kristiina. Elämäkerta -teoksen. Joista ei kyllä löydy kauheasti yhtymäkohtia: ensinnä mainittu on "viihteellinen", joskin ihan kiinnostava 1800-luvun englantilaista yhteiskuntaa kivasti valottava teos, toinen puolestaan varsinaisesti tietokirja, lyhyt elämäkerta. Suurin anti näissäkin kirjoissa oli minulle kunkin ajan, 1600-luvun ja 1800-luvun Euroopan tapahtumiin ja maailmankuvaan tutustuminen.

Sen sijaan Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä on kirja, josta nautin enemmänkin sen hienon kielen ja kerronnan kuin tiedollisen annin vuoksi. Koko teoksen idea ja toteuttamistapa - esseeromaani - kiehtoo minua: Mazzarella kertoo tarinan vanhan Topeliuksen suulla, kuvaa hänen tuntemuksiaan ja tajunnanvirtaansa yhden talvipäivän ajan, sekä konkreettisia jokapäiväisiä vaivoja ja ärtymyksenkohteita että pohdintaa eletystä elämästä ja ihmissuhteista. Toisin kuin edellä mainitsemani henkilöhistoriat, jotka pysyvät etäällä kohteestaan. Näin teosta kuvataan kirja-arviossa HS.fi:ssä (5.7.2009):

Ei kaipuuta, ei surua kuvaa yhtä joulunaluspäivää Topeliuksen kotona Sipoon Koivuniemessä. Se seuraa ikääntyneen suurmiehen huolekkaita ja katkonaisia ajatuksia, jotka vaeltavat rakkaudesta kuolemaan, muistoihin, ideoista arkipäivän vaivalloisuuteen. Teos liikkuu henkilöhistorian ja kaunokirjallisuuden välisellä katvealueella. Se kuvaa päähenkilön sisäistä todellisuutta, josta historiantutkimuksen menetelmillä ei saisi otetta.

Tällä hetkellä minulla on iltalukemisena Runeberg-palkittu, tiiliskivimäinen Rakel Liehun Helene, minä-muotoinen ja ilmaisultaan aika ilmavan runollinen teos Helene Schjerfbeckin elämästä, jossa kerronta etenee eri elämänvaiheiden kuvausten vuoropuheluna. Totuttuani Liehun ilmaisutapaan (jonka vuoksi meinasin aluksi jättää kirjan kesken) jäin koukkuun ja kirja loppuu pian... Kirja toimii varmasti hyvänä johdantona kesäkuussa avautuvalle Ateneumin Schjerfbeck-näyttelylle, jossa toivottavasti tulee käytyä syksyyn mennessä.

Seuraavaksi olisikin sitten vuorossa jotain aivan muuta, nimittäin Black Sabbath -kitaristi Tony Iommin (oma)elämäkerta Iron Man: My Journey through Heaven and Hell with Black Sabbath (2011). 

(kuva täältä)

Kulttuuriperintö, kotiseutu, paikallisuus... ajatuksia museologiaseminaarista

Seurasin tänään Diaario ry:n valtakunnallista museologiaseminaaria, Rakkaudesta kulttuuriperintöön! - paikallismuseoiden arvo ja asema Suomessa, viihtyisässä Seminarium-rakennuksen salissa Jyväskylän yliopistolla. Ajattelin oppimispäiväkirjamaisesti hieman koota päivän aikana heränneitä ajatuksia ja nostaa esiin niitä hieman yllättävältäkin tuntuvia yhteyksiä, joita seminaarin puheenvuorojen ja oman graduni aiheiden välillä on.

Kotiseutuliiton Lassi Saressalo ja Kirsi Moisander nostivat esitelmässään Kuntamuutokset ja kotiseutu(museo)työ esiin mm. kysymyksiä siitä, kuka omistaa kunnan tai mikä kunta edes on - onko kukaan "nähnyt kuntaa", miltä kunta näyttää? Miten paikallisuuden rajat voidaan määritellä ja kuka ne määrittää? Kysymyksillä heräteltiin pohtimaan esimerkiksi sitä, miten paikallisuutta esitetään toisille ja itselle. Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevat joutuvat yleensä selventämään tarkemmin, mistä ovat kotoisin - mikä omalle kotiseudulle on ominaista, mitä siellä tehdään, miltä siellä näyttää, millaisia ihmisiä siellä asuu. Saman asian äärellä ovat paikallismuseot: ne kertovat meille itsestämme ja muille "meistä", paikallisista ihmisistä, historiasta ja elämästä, esineistönsä kautta. 

Saressalo mainitsi sen, miten 1970-luvulla folkloristiikkaa ei (eikä varmaan vieläkään) pidetty museoaineena, koska se ei tutki esineitä vaan henkistä perintöä. Folkloristeja kiinnostavat kuitenkin kertomukset, ja kertomusten välittämisestähän esineiden näytteille asettamisessa - ja itse museoissa - on pohjimmiltaan kyse. (Paikallis)museo laittaa (parhaimmillaan) esineet kertomaan meille menneisyydestä - etiketein, oppaan äänellä, havainnollistavien interiöörien avulla jne.

Graduni liittyi sillä tavalla läheisesti kuntamuutoksiin ja kotiseudun käsitteeseen, että vetämissäni ryhmäkeskusteluissa keskustelimme kyläläisyydestä: mitä on olla kyläläinen - ja erityisesti, mitä se ei ole. Kyläläisyys määrittyi irralliseksi siitä suuremmasta alueesta tai "pitäjästä", johon kylä varsinaisesti kuuluu - kyläläiset olivat kyläläisiä, vaikka osoitteen postitoimipaikka viittaisi laajempaan asuinalueeseen. Itseä ei haluta edes mielellään esitellä toisille varsinaisen asuinalueen nimellä, vaan selvitetään mieluummin seikkaperäisesti, mistä päin ollaan kotoisin ja missä oma kylä sijaitsee. Kiinnitin jonkin verran huomiota gradussani myös siihen, miten ihmiset kiinnittävät itsensä johonkin paikkaan kerronnassaan: he tuottavat omaa kyläläisyyttään puhumalla "meistä", yhteisistä projekteista ja huolenaiheista tai kyläympäristöön - omalle ja yhteiselle takapihalle - sijoittuvista luontoelämyksistä. Paikallisuudella on väliä ja vaikka kylätoiminta hiipuisi ja kylän yhteiset tapahtumat vähentyisivätkin "se on tärkee asia se kyläläisyys", kuten eräs ryhmäkeskustelijani painotti. Kyse on siitä, minne itsemme paikannamme, minne koemme kuuluvamme; kyse on identiteetistä, jota ylläpidetään kertomusten, muistelun (ja paikallismuseoissa esineiden) kautta. 

Paikallismuseoilla on kiinteä yhteys identiteetin kokemukseen. FM, etnologi Sini Hirvonen pohti omassa esitelmässään sitä, miten emotionaalisesti paikallismuseot voidaan kokea. Museoiden toimintaa ylläpitävät ja vaalivat vapaaehtoistyöntekijät esimerkiksi usein "museoivat itsensä" lahjoittamalla omia esineitään museoon. Siten museon ja ihmisen välille syntyy side ja museota kohtaan kohdistetut toimet, esim. muutosvaatimukset, voidaan kokea hyvin henkilökohtaisesti. Paikallismuseoilla on myös valtaa vaikuttaa käsityksiin "meistä", meidän historiasta; museo vaikuttaa vahvasti menneisyyden tulkintoihin.

Museo on kenttä monenlaisille tulkinnoille ja näkökulmille. En lähtisi sulkemaan kerronnantutkijoita, folkloristeja, ulos museotyöstä. Ainakin itselleni on hiljalleen avautumassa se, mikä esineellisen kulttuurin tutkijoita ja meitä yhdistää, ja millaisia erilaisia näkökulmia meidän "kerronnantutkijoiden" kautta museoon voidaan saada, vähintäänkin tutkimuksen tasolla, jos nyt ei käytännön museotyössä. Museoesineet välittävät tietoa menneisyyden ihmisyhteisöiltä ja -yksilöiltä tämän päivän ihmiselle. Sama prosessi tapahtuu suullisessa perinteessä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle: sen kautta välitetään tietoa paikkakunnan historiasta, ihmisistä, tapahtumista. Alunperin koin vaikeaksi folkloristiikan ja museologian yhdistämisen, sillä ne ensisilmäyksellä ja käytännön tasolta pikaisesti katsottuna vaikuttavat hyvin erilaisilta lähestymistavoilta kulttuuriin. Niiden tiet kuitenkin risteävät kulttuuriperinnön ja perinteen käsitteissä: materiaalinen ja henkinen kulttuuriperintö kulkevat käsi kädessä, niitä ei varsinaisesti voi erottaa toisistaan. Museoesine on varsinaisesti museoesine silloin, kun sen historiasta tiedetään jotain ja se asetetaan kertomaan tarinaansa yleisölle. 

kuvat (c) storylorist 2012